Tämä murhenäytelmä antaa luvan huutaa palstoilla mitä sylki suuhun tuo. ”Tuollaisille kakaroille piiskaa ja isän kädestä, siitäpähän oppivat!” ”Vankilaan kuuluvat, nuorisohuligaanit!” ”Sairaita pentuja, huostaan otetut , eiväthän sellaiset ole mistään kotoisin, mamuja varmaan!” ”Ongelmanuoria!”
Te huutelijat olette kaikki toivottoman ja loputtoman väärässä. Harvassa ovat ihmiset ja ammattilaiset, jotka ymmärtävät mistä on kysymys kun lapsen tai nuoren on paha olla ja hän oireilee. Vielä harvemmassa ovat he, jotka tietävät mitä tehdä ja mihin pitäisi puuttua. Oikeita paikkoja voimakkaasti oireileville ja pahoinvoiville nuorille ei ole. Jonnekin heidät on silti lykättävä ja sitten käy näin.
Vapaaehtoistyössä nuorten parissa törmään jatkuvasti samankaltaisiin kokemuksiin ”auttamisesta”. Kuraattorilla ei ole kuin puoli tuntia aikaa ja vasta ensi viikolla. Aikuiset huutavat vain siitä, että juo liikaa. Opettaja nalkuttaa lintsaamisesta ja määrää jälki-istuntoa. Aikuinen ei kuuntele ja eikä kohtaa. Eivät lastensuojelun ammattilaiset, nuorisokotien työntekijät ja viranomaiset. Syitä tähän on liikaa.
Ei ole resursseja, ei ammattitaitoa eikä ehkä halua. Milloin mitäkin. Työ on niin raskasta, että usko nuoriin on mennyt ja kyynistyminen valtaa tilaa sydämeltä. Eikä se kohtaaminen ole helppoa ja kuuntelu on vielä vaikeampaa. Itselläni saattaa kestää tuntitolkulla, että saan nuoren luottamaan itseeni sen verran, että hän kertoo mitä lintsaamisen ja juomisen taustalla on. Aina en onnistu, vaikka aikaa on. Taustalla ja usein piilossa on se syy, johon pitäisi puuttua. Siihen kohtaan toimenpiteet pitäisi ulottaa.
Kaikkea yhdistää usein kokemus siitä, että nuorta ei ole kuultu. Nuori ei jostain syystä luota aikuiseen. Hänet on ehkä petetty aikuisen taholta. Nuori on yksin. Hänet on jätetty yksin, koska kenelläkään ei ole aikaa kuulla ja kuunnella. Kenelläkään ei ole aikaa luoda luottamusta ja välittää hyväksyntää.
Minullekin usein haistatellaan. Minua kokeillaan. Olenko aikuinen, joka jaksaa provosoitumatta, olenko pinta, jota vasten nuori saa testata rajoja ja etsiä turvaa. Asiattoman käytöksen sietäminen on aivan eri asia kuin luottamuksellisen suhteen luominen. Luottamuksen edellytys on se, että aikuinen kestää kaiken mitä nuori jakaa. Minä aikuisena kestän ja olen tässä, sanot sinä mitä hyvänsä. En jätä sinua yksin.
Yhteiskunta on jättämässä nuoret yksin. Se on surullista ja näkyy kentällä. Yksinäisyys ja luottamuksen pula näkyy kouluissa. Kyynistyminen ja aikuisen herkkyyden puute näkyy päivähoidossa . Vanhemmat väsyvät, ammattilaiset uupuvat. Kuka niitä nuoria enää jaksaa. Siinä ei paljoa yksi vapaaehtoistyöntekijä auta.
Aikuisilla on vastuu jaksaa. Aikuisen pitäisi jaksaa. Aikuisten kuuluu olla aikuisia. Sen sijaan aikuiset huutelevat törkeyksiä palstoilla ja haukkuvat pahoinvoivia nuoria, joita kukaan ei kohdannut.
Ensi kerralla kun näet itkevän lapsen voisit kysyä häneltä mikä on hätänä. Nuori joka ärsyttää sinua ja haistattelee saattaa olla pahoinpitelyn uhri. Nuoret, jotka nyt murhasivat ohjaajan, ovat aikuisten uhreja ja yhteiskuntamme aikuisten vastuun peilikuva. He toimivat yksiselitteisesti väärin. Meidän tulisi pohtia sitä millainen pitkä polku nämä nuoret tähän tekoon vei ja ketkä olisivat voineet heitä silloin aiemmin kuulla.