Taloussanomat julkaisi referaatin alun perin Financial Timesissa olleesta nähtävästi maksumuurin takana olevasta artikkelista, jonka mukaan keskituloisten osuus Yhdysvalloissa on supistumassa ja kansa jakautumassa verraten harvoihin rikkaisiin ja suurehkoon toimeentulo-ongelmista säännöllisesti kärsivien ryhmään. Tämäntyyppistä kehitystä on pidetty monesti rikkaissa teollisuusmaissa väistämättömänä koneistumisen aiheuttaman työelämän murroksen takia, mutta omasta mielestäni kysymys on enemmän tietoisista poliittisista valinnoista.
Kuten aiemmissa artikkeleissani olen todennut, keskituloisille on tyypillistä oman taloudellisen tilanteen haavoittuvuus. Normaalitilanteessa keskituloinen voi elää varsin huoletta ja rahaa jää säästöönkin, mutta sairaudet tai työttömyys suistavat talouden nopeasti raiteiltaan. On myös tyypillistä, että jotkut henkilöt luulevat olevansa rikkaita, vaikka tosiasiassa ovat edellisen määritelmän mukaan keskituloisia. Tämä näkyy joidenkin kohdalla niin, että tärkeistäkin vakuutustyyppisistä maksuista säästellään, vaikka ei olisi henkilökohtaisista taloudellisista syistä aivan pakko.
Keskituloisten ryhmien olemassaolo vaatii jossakin määrin ylläpitämistä. Alunperin keskiluokka on muodostettu useimmissa maissa maareformien ja sittemmin omistusasumisen verotukien avulla, jotta suurelle osalle väestöä kasautuisi inflaatiosuojattua arvo-omaisuutta edes jonkin verran. Keskiluokan ylläpitämiseen taas tarvitaan elämäntilannekohtaisia suojaavia tulontasauksia tasaamaan opiskelun, vanhemmuuden ja työttömyyden kustannuksia. Edellä olevasta huomataan, että jos työttömyysaste pääsee korkeaksi, se vaikeuttaa myös kansalaisten elintason ylläpitämistä ja lisää ajan kanssa myös veronkorotuspaineita.
Jos palataan Yhdysvaltojen tilanteeseen, suureksi ongelmaksi ovat muodostuneet korkeakoulujen lukukausimaksujärjestelmien aiheuttamat isot opintovelat ja olematon vanhemmuuden rahallinen ja käytännöllinen tuki. Monet ovat aiheellisesti kironneet korkeaa verotusta työnteon kannustavuutta heikentävänä, mutta jättävät huomiotta sen, että opintolainojen lyhennykset ja korot näyttäytyvät yksilölle samalla tavalla kuin ryöstötasolla oleva verotus, monesti pahempanakin, koska jos tulot notkahtavat, saattaa maksuvelvoite näistä olla korkeampi kuin bruttotulot, jolloin seuraa ylivelkaantuminen ja maksuhäiriö. Ja jos ylivelkaantuu, on kovin vähän eroa sillä, onko ylivelkaantunut vain lievästi vai erittäin raskaasti, ellei toimivia velkajärjestelymekanismeja ole. Ja sen jälkeen ei monilla ole syytä mennä töihin vaikka töitä olisi tarjollakin.
Jotkut katsovat, että keskituloisten tulontasaukset, erityisesti verovaroin kustannetut opiskelut, vanhempainetuudet ja suurimmaksi osaksi veroista ja veroluonteisista maksuista kustannetut ansiosidonnaiset työttömyysetuudet ja eläkkeet ovat holhousta ja pakottavat ihmisiä tiettyyn yhteiskunnan muottiin ilman, että saisivat valita markkinaehtoisesti sitä, miten omat ja lastensa elämäntilannekohtaiset riskit rahoittavat. Tämä klassisesta liberalismista johdettu periaate kuulostaa äkkiseltään hyvältä, mutta törmää helposti käytännön hankaluuksiin. Kaikki eivät osaa olla tai lyhytaikaisista taloudellisista muutoksista johtuen voi olla henkilökohtaisen taloutensa pidossa "rationaalisia" monen kymmenen vuoden aikajaksolla.
Järjestelmä, jossa perheellistyvät naiset ajautuvat pois työelämästä näyttää joka tapauksessa huonolta, ei vain feministisessä katsantokannassa, koska yhteiskunta on niin Yhdysvalloissa kuin läntisessä Euroopassakin rakentunut niin, että 1900-luvun loppupuolelta alkaen perheiden normaalina pidetty tulotaso on perustunut molempien puolisoiden työtuloihin suurimman osan ajasta. Ajautuminen takaisinpäin patriarkaalisempaan työnjakoon johtaa samalla myös monien perheiden kohdalla pienituloisuuteen ja suurempiin riskeihin ainoan työssäkäyvän aikuisen työpaikan säilyvyyteen liittyen. Perheen vuoksi työuransa uhranneen naisen osa on usein huono myös erotilanteissa.