Kreikan ja muidenkin taloudellisesti heikommassa asemassa olevien EU-maiden tilanne tulee lähiaikoina olemaan hankala. Ongelmat eivät välttämättä ole rajoittuneita edes yhteisvaluutta-alueelle, koska mukanaolo yhteismarkkina-alueessa pakottaa myös omia kansallisia valuuttoja käyttävät maat huolehtimaan taloutensa tasapainosta. Toimivien ratkaisujen löytyminen tuntuu myös olevan aikaaviepää ja poliittisesti hankalaa.
Minun mielestäni monien valtiollisten talousongelmien alkusyynä on se, että suuri osa pelisäännöistä ja toimintatavoista julkisella sektorilla ja yksityistä sektoria käsittelevässä lainsäädännössä on viritetty toimimaan kunnolla vain taloudellisilla nousukausilla ja tämä näkyy siinä, kuinka monia toimia perustellaan vaikka kuinka epätoivoisesti talouskasvun käynnistysyrityksillä. Nousukaudet, silloin kun niitä on ollut, ovat houkutelleet sellaisten ilmiöiden läpi sormien katselemiseen, joiden tuottamat ongelmat jäävät tuolloin piileviksi, mutta taantumissa korostuvat voimakkaasti.
Eräs tällainen ilmiö on tulo- ja varallisuuserojen jatkuva kasvu. Nousukausilla tämä tarkoittaa tyypillisesti keskiluokan vahvistumista, korkeaa työllisyyttä ja palkkojen nousua, kuitenkin heti talouskasvun hidastuessakin nostavat esimerkiksi nuorisotyöttömyysongelmat ja matalapalkka-alojen ongelmat päätään. Suomessa tuloerojen kasvu näkyy selkeimmin siten, että asumistukia joudutaan myöntämään suurimmissa kaupunkikeskuksissa huimia määriä, osin myös täyspäiväisissä töissä käyville.
Toinen ilmiö on nousukausilla esiintyvä höveli suhtautuminen velanottoon ja -antoon. Tämä oli erityisesti 1980-luvun kasinotalouden aikakaudella eräs pääasiallisista syistä 1990-luvun alun laman syvyyteen ja sen synnyttämiin sosiaalisiin ongelmiin. Nykyisen maailmanlaajuisen taloudellisen taantuman aattona erityisesti Yhdysvalloissa, mutta myös monissa Euroopan maissa myönnettiin liian helposti luottoja asumista ja rakennusalaa varten, vaikka takaisinmaksukyky olisi heikko ja riskit korkeat. Pitäisi tehdä stressitestejä koronnousuja ja tulotason edes tilapäisiä alenemia vastaan. Yhdysvalloissa taantuma on hetkessä pudottanut aikaisemmin yksityisten markkinoiden ehdoilla enemmässä määrin toimineen opintolainajärjestelmän pelkästään liittovaltion ja osavaltioiden syliin.
Kolmas ilmiö, jonka nousukaudet antavat anteeksi, mutta josta taantuma rankaisee, on veropohjan rapautumisen ja korkeiden julkisten menojen yhdistelmä. Oikeaoppinen, mutta poliittisesti sillä hetkellä nihkeältä tuntuva tapa välttää talousongelmia on se, että nousukausilla ei pitäisi elvyttää veroporkkanoin, vaan olla erityisen huolellinen budjettikehyksistä.
Monet poliitikot suhtautuvat taloudelliseen taantumaan onnettomuutena, joka on itsessään seurausta huonosta politiikasta. Matemaattinen tosiasia on kuitenkin, että valtiollisen talouden loputon eksponentiaalinen kasvu on mahdotonta. Viimeistään luonnonvarojen käyttö asettaa talouskasvulle "kovat" rajat. Politiikan keinoin ei siis voida torjua taantumia tapahtumasta, mutta taantumien ikäviä seuraamuksia on mahdollista ehkäistä. Ongelmien ehkäisy on luonnollisesti paljon helpompaa kuin niiden korjaaminen.