Pääministerit Löfven ja Sipilä ovat julkaisseet yhteisen kirjoituksen Ruotsin ja Suomen puolustusyhteistyön kehittämisestä ja niistä syistä, jotka ovat tähän kehittämistarpeeseen johtaneet.
Pääministerit korostavat kovasti maittemme liittoutumattomuutta. Tällä he tarkoittanevat sitä, etteivät maamme ole Naton jäsenmaita. Hiukan ihmetyttää millaisen arvon pääministerit antavat EU:n Lissabonin sopimukselle, nyt viittaus EU:n rooliin jää pienehköksi. Ehkäpä liittoutuminen ja liittoutumattomuus kaipaisi lisäselvitystä, muuten pääministerien lausunto ainakin Sipilän osalta olisi, jotain uutta.
Ruotsin ja Suomen yhteistyötä, joka ei siis ole liitto, vaan on jonkinlainen rakennelma erilaisia yhteistyömuotoja, jotka yhdessä muodostavat liittoutumattomuudellaan vakauttavan tekijän ajatellen Itämeren ympäristön kollektiivista turvallisuutta.
Ajatellen Ruotsin ja Suomen sisäpolitiikkaa pääministerit varmaan saavuttavat varmaan sen mitä tavoittelevatkin. Kansalaisten enemmistö Ruotsissa ja Suomessa ei halua liittyä Natoon, johon liittymisestä kieltäytyminen on pääministerien kirjoituksen julkilausumaton kärki.
Venäjän äskettäin julkaistun turvallisuusstrategian kannalta Löfvenin ja Sipilän kirjoitus on voitto. Nato ei ainakaan ole lähentymässä Venäjän rajaa Ruotsin ja Suomen suunnasta. Toisaalta Venäjällä saatetaan tulkita pääministerien mainitsemat yhteistyön Naton kanssa ja transatlantiset suhteet toisinkin, jos niin halutaan. Vain pikkaisen raskaana olemiseen tuskin Venäjänkään asevoimissa uskotaan.
Suojaako tällainen liittoutumattomuus sitten sotilaallista tai kyberturvallisuutta riippuu lähinnä Venäjän tavoitteista. Liittoutumattomuus ei sinänsä ole ollut mikään turvatakuu Venäjän suhteen.
Oma käsitykseni on, että verrattuna Naton jäsenyyteen, yhteistyö Ruotsin kanssa tai jopa sotilasliitto sen kansa, johon jälkimmäiseen en usko Ruotsin suostuvan, on pelkkä korvike, jolla on arvoa vain jos kriisissä ei synny.
http://www.dn.se/debatt/var-alliansfrihet-bidrar-till-stabilitet-i-norra...