Väkivalta on yhä tänäpäivänä syvästi vartioitu salaisuus. Jokainen tietää, että väkivaltaa on, sillä onhan meillä elokuvat ja lehdet, sekä muu media tästä muistuttamassa. Kuitenkin väkivalta esitetään jotenkin irrallisena ja etäisenä todellisuudesta. Kauhistellaan hetkellisesti perheväkivaltatapausta uskoen, ettei niin voisi käydä itselle. Väkivalta voi kuitenkin olla niin vahvana osana tavallista arkea, että siihen on jo turtunut, eikä osaa enää elää muulla tavalla.
Olen huomannut, miten mediaa lukevat rakastavat nimenomaan väkivaltatapauksia. Väkivallalla uhkailu on ihan tavallista ja joissakin piireissä ihan hyväksyttävää. Väkivallasta on pikkuhiljaa tulossa normi, emmekä edes itse huomaa sitä.
Väkivaltaa vastaan on vaikeinta taistella. Ensin täytyy hyväksyä, että sitä on, ja seuraavaksi täytyy olla valmis siihen, että asiat saattavat mennä hetkellisesti vielä pahemmiksi. Hirvein rangaistushan on, ettei väkivallan harjoittajalla ole enää valtaa, joten se valta täytyy yrittää ottaa vielä dramaattisimmin keinoin. Ikävä kyllä on tiedossa monta surullista tapausta, jossa toinen osapuoli on tapettu. On kuitenkin myös tapauksia, joissa on päästy vainoajista eroon ja selvitty vahvempana ihmisenä.
Halusin kirjoittaa väkivallasta tänään, sillä on naisten päivä ja suurin osa väkivallasta kohdistuu naisiin. Kerron teille samalla tarinan naisesta, joka piilotti väkivallan, sillä hänen kasvonsa jätettiin mustelmitta.
”Se oli kuin kohtalo, tai siltä se tuntui. Olin juuri eronnut ja otin sen hyvin raskaasti. En ollut syönyt moneen viikkoon ja äitini kirjaimellisesti kantoi minut kouluun, että sain tentit tehtyä. Hylätythän niistä tuli, mutta tässä tapauksessa oli onneksi olemassa uusinnat. Kuitenkin makasin vain kotona ja katselin onnettomia elokuvia. Ystäväni päättivät, että nyt loppui, ja he raahasivat minut väkisin takaisin elävien pariin sekä veivät yökerhoon. Sieltä kaikki alkoi.
Näin miehen tanssivan lattialla ja kauhistuin: siinähän se entinen poikaystäväni tanssii. Päätin, että minun on pakko saada jutella hänen kanssaan ja kysyä miksi. Kävin siis hakemassa miehen tanssilattialta, ja hän tuli mukanani. Istuimme pöytään, ja hän alkoi puhumaan minulle englanniksi. Katsoin miestä hämmentyneenä ja ajattelin, että ompa typerää ja lapsellista käytöstä. Yhtäkkiä lamppu syttyi ja katsoin miestä tarkemmin, eihän se ollut exäni, vaan joku mukavalta tuntuva mies. Hän kertoi, kuinka oli juuri itsekin eronnut ja miten sattumalta he olivat tulleet siihen yökerhoon. He olivat myöhästyneet lennolta ja päättäneet vain lähteä juhlimaan toiseen kaupunkiin. Kohtaloa, vai mitä? Tai niin ainakin ajattelin.
Alussa kaikki oli kaunista, ja olin niin onnellinen. Toki hän puhui paljon pahaa entisestään mikä minusta oli hieman outoa, mutta uskoin kaiken, mitä hän sanoi. Melkein puoli vuotta olimme olleet yhdessä, kun aloin saada selville alkua asioiden oikeasta laidasta. Mies oikutteli paljon ja käyttäytyi oudosti, eikä kertonut oikeastaan mitään, vaikka usein asiaa kysyi. En saanut tehdä mitään mitä entinen oli tehnyt, ja minua verrattiin häneen jatkuvasti. Olen aika tempperamenttinen, joten suuttuessani saatan lähteä kävelemään höyryjä pois. Nimenomaan tämä oli kiellettyä. Muistan yhä, kun eräänä päivänä riidan aikana puin takkia päälleni lähteäkseni ovesta ulos haukkaamaan happea ja potkimaan kiukuspäissä kiviä. Hän tarttui minua takaa hiuksista ja veti takaisin sanoen, etten lähtisi mihinkään. Se oli ensimmäinen kerta, kun hän minuun kajosi. Hän vakuutteli sitä viimeiseksi ja väitti, että oli vain yrittänyt ottaa kiinni takistani. Epäillen uskoin häntä ja vannotin kerran olevan viimeinen.
Tuli kesä, ja ajattelin asioiden olevan nyt hyvin. Hän oli jättänyt tuona päivänä koneensa auki, ja kävin katsomassa sitä sammuttaakseni sen. Etusivulla oli kuitenkin auki pitkä keskusteluhistoria tämän "muka vihatun" entisen tyttöystävän kanssa. Siinä julistettiin rakkautta, ikävää ja pyydettiin yhteen takaisin palaamista. Koin olevani petetty, ja kerroin tästä miehelle. Sinä päivänä hän ensimmäistä kertaa kuristi minua ikkunaa vasten. En muista mitä sitten tapahtui. Itkin ja muistaakseni pyysin häntä lähtemään pois. Asuimme tuolloin jo yhdessä, ja tuo taisi olla ensimmäinen kerta, kun heitin hänet ulos. Tuon päivän jälkeen asiat muuttuivat. Uskoin häneen ja ajattelin hänellä olevan vaikeaa, minkä vuoksi tämä erilainen oireilu. Syytin masennusta ja mitä kaikkea, ajattellen voivani auttaa.
Tämän jälkeen tarinat sekoittuivat toisiinsa, sillä henkinen väkivalta oli jatkuvaa, mutta ovelaa. Syyllistävää, joka sai tuntemaan empatiaa ja yrittämään itse parantaa käytöstään ihmisenä. Kun meni hyvin, meni todella hyvin, ja kun meni huonosti, meni todella huonosti. Löysin suhteemme aikana viisi naista, kaksi entistä mukaan laskettuna, joille mies lähetteli flirttailuviestejä. Viestien lähettelyjen välissä oli kyllä taukoja, mutta muutaman kuukauden välein hän laittoi rakkaus yms. viestejä, joissa samalla hän saattoi mollata minua. En voinut siis enää luottaa häneen. Epäilin jatkuvasti kaikkea ja yritin itse olla parempi. Hän saattoi riidan aikana paiskia minua ympäri seiniä, tai potkia, tai sylkeä naamalleni ja haukkua mitä hirveimmin tavoin. Jos erehdyinkin heittämään jotakin takasin, hän uhriutui ja syytti minua siitä, kuinka kamala olin. Olinhan kehdannut hänet jo kahdesti vuoden aikana heittämään ulos ja kohtelin häntä kuin koiraa. Kukaan muu nainen ei ole ollut niin hirveä kuin minä. Syyllistin rankasti itseäni ja pelkäsin. Aloin pelkäämään sanomisiani ja tekojani. Mikä vaan saattoi olla väärin, jos se ei häntä miellyttänyt. Hän löi kyllä kasvoillekkin, mutta avokämmenellä, ettei vain jäisi mustelmaa. Kuristaminen oli hänen suosikkinsa sekä vartaloon iskeminen. Ne mustelmat sain peitettyä niin, ettei hänkään niitä nähnyt tai muistanut aiheuttaneensa.
Keksin tekosyitä ystävilleni jos emme olleet samassa paikassa. Kun jouduin pakenemaan yökylään, sillä ulosheittäminen ei tullut enää kyseeseen, jouduin kertomaan puolittaisia totuuksia. Tietysti valehtelin ja puolustelin niitäkin tilanteita. Hänellä oli ote minusta. Kerran muistan riidan aikana, kun hän haki puukon keittiöstä, ja istui tyynen rauhallisena sohvalle terottamaan sitä virne kasvoillaan. Muistan ajatelleeni, että tulen kuolemaan. Onneksi mies oli se, joka suhteen päätti lopettaa, sillä hän oli löytänyt uuden uhrin. Itselläni ei ollut enää siinä kohtaa voimavaroja sitä tekemään, koska pelkäsin seurauksia. Siitä huolimatta sain vielä viimeisen kerran selkääni ennen kuin hän lähti. Kuitenkaan väkivalta ei loppunut siihen, vaan vielä tänäkin päivänä hän yrittää manipuloida ja hallita elämääni etäältä.
Tietysti nykyään ystäväni ja perheeni tietävät tämän kaiken, ja olen selvinnyt hengissä vahvempana ihmisenä. Kuitenkin silloin tein kaikkeni, että ulospäin kaikki näytti täydelliseltä, ja uskottelin samaa valhetta itsellenikin. Piilotin väkivallan kauniiden kasvojeni taakse pitäen ”kaikki on hyvin” -naamaria. Menetin todella paljon asioita väkivallan vuoksi, enkä suostu pitämään sitä naamaria enää koskaan. Väkivaltaa ei tule kaunistella."
Haluaisinkin nyt seuraavan tarinan kautta rohkaista kertomaan poliisille, ystävälle tai jollekulle, sillä se on ensimmäinen askel pois väkivallan piiristä. Kenenkään ei tarvitse sietää hyökkäyksiä somessa, vallan ottamista fyysisesti tai henkisesti, eikä vainoamista tutulta tai tuntemattomalta. Väkivallan ei tule koskaan olla normi, mutta se ei saa olla myöskään tabu.
Väkivallata tulee riisua sen kauniit kasvot ja puhua siitä rehellisesti sekä avoimesti.