Viimeaikoina, moni ihminen on ollut huolissaan siitä että miten niin erillaisista lähtökohdista olevat voisivat sopeutua suomeen muka ilman ongelmia. Mulla ei ole siihen vieläkään suoranaista vastausta,mutta päätin jakaa tarinani ja mietteitäni, mulle tärkeimmästä ajasta ja ihmisistä. Lapsuudestani ja nuoruudestani, kerrostalosta joka oli mulle maailman turvallisin ja rakkain vielä tänäpäivänä.
Me asuimme pohjakerroksessa. Olimme talomme jossa oli sekä a, että b, rappu, ainoat ulkomaalaiset. Harva se viikko itseasiassa kun meillä ei ollut draamaa pihalla. Mä ihmettelin ihan hirveästi sitä että molempien rappujen vanhemmat ja lapset tunsivat toistensa ja itseasissa hengailivat melkein yötä päivää. Mä kelasin välillä et ne on sukulaisia, ja kylhän sieltä sukulaisia löytyikin. Meidän piha oli yksi alueen suosituimmista pihoista koska meidän naapurit piti meininkiä yllä, etenkin kesäisin.
Ensimmäiset konfliktit tulivat koirista, meidän naapurit ei tienneet että emme saanneet koskea koiriin, ja mun vanhemmat sitä että koira saisi olla vapaa pihalla. Se oli uutta meidän naapureille, että mä olin esim. tarpeeksi vastuullinen katsomaan meidän lapset pihalla jo niin nuorena ja myös sekin että meitä oli niin paljon lapsia. Puhummattakaan siitä itse ruuan erillaisesta tuoksusta mitä meidän rapussa ei oikeasti oltu totuttu. Meillä kävi vieraita niin paljon että mä luulen koko meidän alueella ei asunut läheskään yhtä paljon somaleita siihen aikaan.
Pikkuhiljaa, ongelmien kautta kuitenkin me alettiin tutustumaan meidän naapureihin. Meistä lapsista tuli kavereita. Jossain vaiheessa se oli ok, että menin hakemaan napurien lapset pihalle hoitoon. Äiti oli tottunut koiriin, ja naapurit siihen että koirat ei tule meidän lähelle kun olemme pihalla leikkimässä. Pihatalkoissa oli kalkkunaa tarjolla. Tää saattaa kuulostaa aika itsestäänselvyydeltä mutta siihen aikaan ei ollut. Seuraavaksi me lapset vierailtiin toisiamme kodeissa, tai osan ja osan kanssa meistä tuli parhaita ystäviä. Sen kesän muistan kun sain olla veljieni kans pidempään,itseasiassa aika myöhään ulkona kun äiti luotti jo naapureihin. Sitten alkoikin teini-ikä ja se onkin toinen tarina.
Meidän talossa asui ihmisiä joille meidän tapa asua oli jotain erillaista, mutta miten on mahdollista että kaikesta huolimatta, uhkailusta että meidät häädetään, poliisi käynneistä ja riidoista me asuttiin loppuuna asti sovinnossa. Koska me yritettiin vähän joustaa, tulla vastaan toisiamme. En sano että kaikkien kanssa halattiin kun jengi siitä sit muutti pikkuhiljaa muilleteille, mutta me oltiin naapureita.
Välillä mua hävetti tulkaa tiettyjä asioita mitä meidän naapurit sano mun äidille tai vieraille, ja samallalailla toisinpäin. Ymmärsin molemmat, pystyin samaistumaan molempiin ja tulkkasin asiat paljon kohteliaammin molemmille. Koska loppujenlopuksi mun äiti pääsi yli käärmepelosta naapurimme omistaman käärmeen pojan takia, joka oli veljeni parasystävä. Ja me ei oltaisi ikinä opittu pelaamaan petankkia ellei meidän naapurit olisi opettanut meilleä. Syy miksi olosuhteisiin ja siihen aikaan nähden onnistuttiin mielestäni oli ehdottomasti se, että me puhuttiin suoraan toisillemme ongelmista, sellaisella asenteella että meidän pitää tulla toimeen.
Mä jaan tän tarinan koska mun mielestä meidän pitää ottaa meidän kokemuksista ne toimivat mallit ja hyödyntään tulevaisuudessa. Itse henkilökohtaisesti en kannatta että täällä muodostuu pikkulähiöitä missä olisi vaan tietynlaisia tai maalaisia ihmisiä. Se olisi virhe. Koska ihmiset voi tulla keskenään toimeen jos ne haluaa ja vähän vaaditaan. Ja sen takia meidän pitää hyödyntää erillaisuutemme, eikä käyttää niitä aseena toisiamme kohtaa.
Btw, osa naapureiden kanssa ollaan ystäviä nykyään.