Pahoillani, jos hieman hämmentelen Helsingissä käytävää kulttuuripoliittista keskustelua. Se kiistatta koettaa antaa julkisuuteen sen kuvan, että pääkaupunkimme on myös kulttuurikaupunki, joksi se oma-alotteisestkin on nimetty. Se kertoo hienosta oopperasta, uudesta musiikkitalosta jarakenteilla olevasta keskuskirjastosta, se alleviivaa vanhaa kaupunginteatteria ja tuo esiin monipuolisen näyttelytarjonnan Kiasmaa, Ateneumia sekä lukuisia yksityisiä gallerioita myöten. Palautetaanpa silloin tällöin mieliin vuoden 1952 Olympialaiset, ruumiinkulttuurin kansainvälinen suurtapahtuma.
Nytkin on vireillä paljon uutta, viimeisimpänä yksityisen puolen hankkeena ja yksityisin varoin rahoitettavana Lasipalatsin alle rakennettava taidemuseo. Ja sitten on niitäkin, jotka puuhailevat amerikkalaisen kulttuuribisneksen avustamista jotta Guggenheimin nimeä kantava rumilus saataisiin rakennettua Eteläsatamaan; suurin julkisin panostuksin ja vaivoin kerättävin yksityisin varoin, jotka tuskin riittävät siihen, että museo saa pitää seinässään tunnettua nimeä.
On meillä sitten toisaalla jotakin sellaista, joka merkittävällä tavalla liittyy Suomen historiaan ja jolle an saatu paljon kansainvälistä tunnustusta, viimeksi Europa nostra-palkinto mainitun säätiön ja Euroopan investointipankin säätiön myöntämänä, yhtenä ja ainoana suomalaisena seitsemän valitun eurooppalaiskohteen joukossa. Kaikki muut näyttävät tunnustuksen ottaneet riemulla vastaan, mutta Helsingin taholta nopealiikkeinen virastopäällikkö - kenenköhän valtuuttamana - ehti nopeasti lausua, että viis palkinnosta, Helsinki jatkaa lentokentän suunnittelua asuinalueeksi ja samalla nyt palkitun kulttuurikohteen siirtämistä historiaan.
Vihittiin aikanaan käyttöön mahtavin julkisin juhlamenoin. Palveli aluksi siviililentoliikenteen lentoasemana ja sitten pääkaupungin ja eteläisen Suomen ilmapuolustuksen tukikohtana talvi- ja jatkosodan aikana. Otti vastaan maahan saapuneen valvontakomission. Kehittyi lentokoulutuksen keskeiseksi paikaksi ja antaa työtä sadoille yrityselämän työntekijöille. Matias Rustkin suoritti maailmanlaajuista huomiota saanen lentonsa Punaiselle torille juuri Malmilta. Ja mistäpä pikkupojat ovat niin mielenkiintoista seurattavaa saaneet kuin Malmin kentän kahvilan ikkunoista. On siinä kulttuurikertomaa ihan kylliksi.
En puhuisi kriittisesti kentän saattamisesta asuntokäyttöön, ellen itse olisi Harri Hokerin hallituksen toimesta laatinut laajaa maankäyttösuunnitelmaa Helsingin asuntotuotannon pohjaksi. Silloin opin, ettei Malmi kuulu priorisoitaviin alueisiin vaan että käyttökelpoista tonttimaata läytyy suorastaan hämmästyttävän runsaasti muualtakin. Sen verran lukkarinrakas olen, että olen kaavoitusta tämän jälkeen seuraillut: paljon on otettu käyttöön mutta paljon on vielä käyttämättä muuallakin.
Senkin tiedän, kuinka meillä melkeinpä vuosittain keskustellaan rakennetun kulttuurin tuhoamisesta ja kulttuuriarvojen siirtämisestä historiaan. Mutta kyseessä ovat tällöin olleet pienet kohteet, perustellusti kritisoidut mutta yhtä hyvin perustein säilytettäviksi vaaditut. Kun vertaa vanhoja valokuvia Helsingin katunäkymistä nykyisiin, keskustelua voisi jatkaa edelleen. Mikä kulttuuriluomus esimerkiksi makkaratalo siihen vanhaan verrattuna on?
Malmin lentokenttäalue terminaalirakennuksineen on sen sijaan niin mittava kokonaisuus, että siihen on arvostetuilta kansainvälisiltäkin foorumeilta puututtu, tuoreimpana tunnustuksena juuri tuore Europa nostra-palkinto. Vaikka kaupungin eri elimet ovat jo lausuntoja laatineet ja hyväksyneet, ne ovat toistaiseksi vain paperia, joka voidaan heittää tuleen taikka paperileikkuriin. Itse kenttä on sen sijaan luonnssa oleva kokonaisuus. Jo se tuhotaan, palautettavissase ei ole. Helsinki hankkii itselleen maineen sekä kulttuurista että historiasta välittämättömänä maana, jolle yksi Euroopan merkittävimmistä kulttuuri- ja historiaperinnöistä ei merkitse mitään.
Ja - sitäpaitsi. Kun Helsinki-Vantaa lähivuosina alkaa tukehtua kasvavaan liikenteeseen, nousee esiin kysymys käytännöllisestä cityairportista uudelleen. Lähin alue olisi löydettävissä 150 kilometrin päästä. Kelpaisiko? Paitsi katsomista historiaan, taaksepäin, kaukonäköisillä päättäjiää on oltava kyky nähdä eteensä, ennakoida myös tulevaa. Täyttävätkö Helsingin päättäjät tämän kriteerin?