Suomessa puhutaan talkoista, joilla on tarkoitus nostaa valtio takaisin jaloilleen. Talkoista, joissa jokaineen antaa vähän siimaa ja joustaa yhteisen hyvän eteen. Tähän ei valitettavasti usko kuin vanhempi sukupolvi, joka on nähnyt Suomen nousevan aikaisemminkin. Ongelmana on, että silloin talkoissa oli koko Suomi, nyt vain työläiset ja opiskelijat.
Hätä on oikeasti aika suuri. En ole ainoa ikäluokkani Suomen hylännyt täydellisessä työiässä oleva ja nuoriin laskettava miehenalku, jonka pitäisi kuluttaa, maksaa veroja, luoda innovaatioita sekä tehtailla lapsia. Jos et ole vielä muuttanut ulkomaille, jossa tulevaisuus on mahdollisuus rakentaa, olet vähintäänkin jo päättänyt, että sen aika vielä tulee kun asiat loksahtavat kohdilleen. Olemme ikäluokkaa, jonka harteilla on Suomen tulevaisuus, sillä 10 vuoden sisään eläkkeelle havittelevat ovat työnsä jo tehneet ja heidän pitäisi saada jo pian nauttia työnsä hedelmistä. Jotka hallitus on jo syönyt.
Työajan pidennys, lomien lyhennnys, arkivapaiden menetys, palkan alennus. Asioita, joista on puhuttu paljon ja joihin hallitus koittaa kaikin keinoin kansaa kosiskella. Talkootehtäviä, joihin jokainen osallistuu. Paitsi porvarit. Eduskunta äänesti juuri omista ja avustajiensa palkannkorotuksista. Jokaiseen kiristävään lakialoitteeseen päätyy lopulta piiloitettu viesti: ”Ei koske kansanedustajia”.
Mitä talkootyötä on sellainen, jossa toiset tekevät kaiken työn ja toiset tulevat vain päätteeksi syömään makkarat?
Kansan kulurakennetta kevennetään ja säästö valuu virkamieskoneistoon. Työvoimaan sovitetaan kaupoista tuttua halpuutusta, mutta uusien työpaikkojen sijaan yritysjohto kerää massit ennätyssuurina osinkoina vuoden päätteeksi.
Mistä tämä kertoo? Se ei kerro ahneudesta eikä tyhmyydestä. Se kertoo uskon tulevaisuuteen menettämisestä. Kun jokin on loppumassa, on täysin luonnollista, että yrität kerätä talteen sen mitä on saatavissa. Sen tulevaisuuden varalle.
Suomessa on tehty asioita ja päätöksiä, jotka ovat luoneet tilanteen, jossa tärkein kansanosa ei usko Suomen palavan juurilleen eikä näe sille tulevaisuutta. Tulevaisuuden rakentamisen sijaan nuorille arjesta on tullut selvitytymistä. Tämä ajaa pois ulkomaille juuri ne tulevaisuudelle kaikista tärkeimmät henkilöt, ne päättäväisimmät, rohkeimmat ja työteläisimmät kansalaiset.
Suomessa ei ole kohta enää varaa asua, varaa opiskella tai varaa tehdä lapsia. Ei ilman, että elämästään tekee selvitymistarinan tai kuulut ylempään luokkaan, jossa varallisuus on tehty jo aikaisemmin.
Kun kansalta viedään usko sanontaan ”tulit tai olit mitä tahansa, voi sinusta silti tulla mitä tahansa” on pahinta mitä voit tehdä. Kun synnyt alempilluokkaiseen perheeseen, jossa rahat on tiukilla, ei sinulla ole mahdollisuutta kouluttautua leikattujen opintotukien vuoksi. Et voi tehdä työtä opiskelun ohella, koska yhteisen sopimuksen vuoksi palkka on niin alhainen, että joutuisit tekemään niin paljon työtunteja, ettei aikaa opiskelulle jää. Tätäkö on tulevaisuutemme?
Olen nyt asunut viimeisen vuoden ulkomailla työskennellen. Olen kuullut tornihuhuja, kuinka muutaman kuukauden päästä pitäisi tulla koti-ikävä ja kaipuu Suomeen. Minulle valitettavasti käynyt niin, kuten monelle tuttavallenikin, että kotimaata muistelee kaihoisasti ja lämmöllä, kuten menehtynyttä ystävää. Ystävää, jota ei tule koskaan enään saamaan takaisin ja josta haluaa muistaa vain ne hyvät puolet.
En usko enää Suomeen. En tiedä, pitäisikö toivoa kansannousua ja sisällisotaa, kommunistista aikakautta, vihreiden jakautumista kahtia ituhippieihin ja liberaaleihin vai koko maan totaalista romahtamista. Mikä tuon rakkaan kotimaan pelastaisi?