Kun tässä tämä nato-keskustelu on kuumaa kamaa, lienee myös syytä katsastaa mitalin toista puolta eli puolueettomuuspolitiikkaa, sen historiaa ja nykytilannetta. Ikävä kyllä myös pitkä kuin nälkävuosi. mutta ei täällä kukaan pakota lukemaan.
Osa I: Puolueettomuuden historiallinen tausta.
Suomen puolueettomuuspolitiikkaa ei suinkaan ole määränneet suomalaiset itse, vaan asia on päätetty heidän puolestaan jo kauan sitten. Täytyy mennä niinkin kauas kuin vuoteen 1809, jolloin Suomi joutui Venäjän suuriruhtinaskunnan osaksi, ja se aiheutti senaikaista suurvaltapoliittista painetta niin Preussissa kuin Ruotsissakin. Lopulta ratkaisu löytyi Wienin konferenssissa 1815 jossa Venäjää painostettiin muodostamaan Suomesta autonominen alue. Tai jos se toisin halutaan sanoa – Venäjän armeija ja laivasto olivat Suomessa vain muodollinen instanssi, joka ei muodostanut uhkaa kenellekään.
Tähän oli syynsä sillä Suomen etelärannikko on sellainen, että vahvan laivaston ja rannikkopuolustuksen kanssa se voisi suvereenisti hallita koko Itämerta, mikäli vain arsenaalia olisi, ja tämän vuoksi yksikään valtio ei halunnut Suomeen vahvoja asevoimia, tai liian sidoksissa olevia liittolaissuhteita. Tätä politiikkaa Kansainliitto noudatti myös Ahvenanmaan kysymyksessä 20-luvulla, kun se määritti Ahvenanmaan de-militarisoiduksi vyöhykkeeksi.
Tie Paasikiven politiikkaan
Talvisodan syyt on haluttu nähdä Stalinin valloitushalussa, mutta raaka totuus on, että Leningradin turvallisuus oli Neuvostoliitolle keskeinen motivaatio. Ottaen huomioon myöhemmän Leningradin piirityksen 1941-1944 ei huoli ollut aivan aiheetonkaan. Neuvostoliiton esittäessä rajasiirtoja ei niihin voitu tietenkään suostua koska ei ensinnäkään luotettu Neuvostoliittoon ja toisekseen rajanveto olisi ollut sisäpoliittisessa ilmapiirissä mahdotonta, ja kun Neuvostoliitto ei antanut periksi Leningradin kysymyksessä, on vaikea kuvitella miten Talvisotaa olisi voitu välttää. Erityisesti kun Hitler oli – pitkin hampain – joutunut antamaan Stalinille vapaat kädet Suomen tapauksessa. Oli tietenkin onnenkantamoinen, että Puna-armeijassa oli tapahtunut juuri mittavat puhdistukset, ja puna-armeija oli kykyluokkansa aallonpohjassa.
Puolueettomuuspolitiikka pelastaa Suomen maailmansodassa
Se mikä pelasti Suomen toisessa maailmansodassa oli nimenomaan sen vakiintunut puolueettomuuspolitiikka. Teheranin kokouksessa 1943 Churchill antoi Stalinille silmää räpäyttämättä kaikki itäeuroopan valtiot mutta ei Suomea. Vaakakupissa painoi Itämeren herkkä sotilaallinen tasapaino, että jopa Stalin ymmärsi tämän, ja suostui ottamaan vain sen maa-alan joka oli tarpeen Leningradin turvallisuuden vuoksi oleellista.
Voidaan sanoa että Paasikivi oli ensimmäisiä politiikkoja, joka ymmärsi miten suurvallat määrittävät Suomen sotilaallisen aseman, sen pitää olla nimenomaan puolueeton ja vailla liian suurta sotilaallista iskukykyä. Tästä syystä Pariisin rauhansopimus 1947 kielsikin Suomelta offensiivisen aseistuksen, ja vastineeksi Stalin valitsi Suomelle YYA-sopimuksen Varsovanliiton sijasta. Aikaa myöten Suomesta tulikin osa Neuvostoliiton ja sittemmin Venäjän turvallisuuspolitiikkaa, jossa pienet reunavaltiot toimivat puskurina mahdollisen hyökkäysuhan edessä. Näin ollen on selvää että nykyinenkin Venäjä tarvitsee itsenäistä Suomea aivan yhtä lailla kuin suomalaiset itsekin. Myös länsimaat ovat ymmärtäneet miten tärkeä puolueeton Suomi on Itämeren vakaudelle, ja varoneet painostamasta sitä Naton jäseneksi. tai siis mitään natoahan ei olekaan, on vain valtioita jotka kuuluvat Natoon, ja Saksa, Ranska ja Englanti ovat hyvin haluttomia liittämään Suomea sotilasliittoihin.
Osa II: Holtiton Aleksander Stubb
Nyt kun tunnemme Suomen roolin puolueettomana maana, on syytä mennä kotimaisiin nato-haukkoihin, joiden kiistaton symboli on tietenkin Aleksander Stubb. Ministeri joka tuskin tuntee tämän puolen historiaa, sooloilee ja tuntuu noudattavan jonkinlaista ääripolitiikkaa ulkopoliittisessa turvallisuudessa. Stubb tuntuu jonkinlaiselta fanaatikolta joka ei juurikaan mieti politiikkansa seurauksia, eikä hän rassaa muutenkaan itseään faktoilla mitä tulee historiallisiin tosiasioihin tai prosenttilukuihin. Stubbin riskipolitiikka lieneekin pääsyy miksi häntä kammetaan niin kovaa kyytiä ulos puolueensa puheenjohtajuudesta, sillä jopa änkyräoikeistolle alkaa valjeta mitä hän puuhailee.
Stubb ja valtamedian valjastaminen
Stubbia varmaan voi kiittää valtamedian rappiosta. Se oli hyvin tiedossa että lupamaksuista luopuminen saattaa tehdä YLEstä politiikkojen käsikassaran, mutta tuskin kukaan aavisti, että siitä tuleekin hallituspuolueen yksiääninen äänitorvi. Jotakin vikaa valtiollisessa mediassa täytyy olla kun nato-kannatus on yhteneväinen kokoomuksen kannatuslukujen kanssa (n.16-25%) mutta median nato-myönteisyys käsittää silti täydet 100%. Sama epäsuhta on kaupallisenkin median puolella, mutta toisaalta sen kokoomuslaisuus selittyy sen omistajaohjauksen kanssa. Lyhyesti sanoen, Stubb on määrännyt kaikki viestimet puhumaan Natosta yhdeksän hyvää ja kymmenen kaunista, ja poikkeavat mielipiteet sensuroidaan. Stubbia varmaan voi laajemmin kiittää ukrainankriisin aikaisesta uutisoinnistakin, joka kenties noudatti EU-maiden linjaa, mutta jonka manipulointi oli jo pöyristyttävää tasoa.
Stubb ja suorat suhteet amerikkalaisiin - ohi naton poliittisen johdon.
Media on vain yksi osa laajempaa kokonaisuutta. Huomattuaan että Natoon liittyminen ei käykään noin vain eurooppalaisten valtioiden epäröidessä, on Stubb ohittanut koko naton poliittisen johdon, ja läpiajaa asiaa suoraan amerikkalaisten kanssa. Tässä hänellä onkin oiva yhteistyökumppani, sillä amerikkalaiset tunnetusti ovat ulkopolitiikan sarvikuonoja porsliinikaupassa jotka tulevat, ruhjovat, hajottavat kaiken ja lopuksi vain kävelevät tilanteesta ulos jättäen muut siivoamaan sotkunsa.
Stubb ohittaa parlamentarismin ja koko komentoketjunkin
Jos Stubb on valjastanut valtamedian propagandakoneeksi joka on syönyt valtamedian uskottavuuden, niin ainakin hän on ohittanut tyystin kansanvallan ja yleisen mielipiteen. Koska kansaa edustaa kansanedustuslaitos, jossa nato-vastustus on suurinpiirtein samat prosentit kuin kadunmiehelläkin, ei hän ole nähnyt tarpeelliseksi informoida sitä ollenkaan. Kaikkein vähiten hän on viitsinyt isäntämaasopimuksen salaisia neuvotteluja kertoilla edes tasavallan Presidentille ja armeijamme ylipäällikkölle. Presidentti Niinistö katseli amerikkalaiskolonnaa yhtä hämmästyneenä kuin kaikki muutkin. Eikä Stubb näe natoon liittymisen esteenä millään lailla edes Nato-maiden omaa kantaa, joka rakentaa edelleen Suomen roolia puolueettomuuspolitiikan varaan.
Stubb ja Venäjän varoitukset: kuka hei piittaa?
Sitä vähemmän hän siis kiinnittää huomiota Venäjän ulkoministeri Lavrovin varoituksiin, että venäjä ei tule katselemaan passiivisena Pietarin kaupungin kuin sen satamaliikenteen mahdollista saartoa. Tässä kohtaa kansalaiskeskustelu yleensä leimahtaa turvatakuisiin Venäjän miehityksen varalta, mutta nyt ei ole kyseessä sotilaallinen kriisiaika, miehitys tai sodanjulistus vaan mitä Venäjä aikoo tehdä rauhan aikana. Eli tilanteessa joka ei liity millään lailla sotilaallisiin kysymyksiin. Ainakin se tulee aiheuttamaan jo talousalueensa voimin Suomeen mittavia talouden alamäkiä, tuontikieltoja ym jotka jo yksin aiheuttavat suomalaisissa kiukkua, köyhytymistä ja lukuisia hallitusvaihdoksia. Maamme talous sukeltaa rajusti kuten näimme jo niinkin pienessä asiassa kuin talouspakotteissa. Varmasti on takataskussa muitakin krouveja keinoja.
Vaihtakaa nyt äkkiä tuo mies
Venäjä ei tee tätä pahuuttaan. Se tekee sen koska sen on pakko tehdä se, sillä sen on pakko puolustaa omia alueitaan ja satamiaan. Siinä mielessä tulevat tapahtumat eivät tule olemaan henkilökohtaisia, että venäjä ravistelee meitä tasan niin kauan kunnes saa haluamansa hallituspohjan.
Toinen vaihtoehto että Stubb ehditään vaihtamaan ajoissa, jolloin ilmapiiri lievenee. Ja varotaan toista kertaa päästämästä äärityyppiä näin korkeaan asemaan.