Nyt kun edellisestä hallituksesta on hieman aikaa ja uusi ollut työssään jo hetken on hyvä hieman pohtia mitä edellisen hallituksen aikana Suomessa tapahtui, mitä nyt uuden alkutaipaleella ja miltä ne näkymät näyttävät eteenpäin.
Kevään 2011 eduskuntavaalien jälkeen näytettiin televisiossa kuvia innokkaista, iloisista ja nuorekkaista Kokoomuksen kannattajista juhlimassa vaalivoittoa ja tulevaa pääministerin pestiä. Perussuomalaiset juhlivat jytkyä. SPD juhli loppukiriään ja toisiksi suurimman puolueen asemaa, vaikka sen kannatus oli puolueen historian pienin. Keskustan kannatuksen romahduksen myötä he ilmoittivat olevan menossa oppositioon nostamaan. Aluksi myös Vihreä puolue oli myös menossa oppositioon. Pinnan alla kuitenkin kyti uhkaava tilanne, joka oli tarkkaavaisille tullut jo selväksi vaalikeskusteluja ja kampanjointia seuratessa. Tämä oli selkeä ristiriita vaalilupauksissa, että jotkut joutuisivat perumaan puheitansa ja kääntämään sitä takkiansa tai maahan ei saataisi hallitusta. Kumpi näistä sitten toteutuisi, tultaisiin jatkossa näkemään.
Näin oli siis jo etukäteen selvää, ettei hallituksen muodostaminen, ainakaan enemmistö sellaisen, tulisi olemaan helppoa. Perussuomalaisten pidettyä vaalilupauksensa muiden maiden tukemisen suhteen jäivät he oppositioon vaalivoitosta huolimatta. Muiden puolueiden osalta tätä yritettiin kääntää vastuun pakoiluksi ja omien puheiden pyörtämistä vastuun kantamiseksi. Tämän asian lopullinen ratkaisu jäisi nähtäväksi seuraavissa vaaleissa, joissa asia todennäköisesti olisi edelleen ajankohtainen ja Perussuomalaisilla selvästi suurempi paine mennä hallitukseen, mikäli kansalta siihen riittävä kannatus tulee.
Neuvottelut olivat muutenkin vaiherikkaat. Perussuomalaisten vetäydyttyä mukaan otettiin RKP:n ja SDP:n lisäksi Vihreät ja Kristillisdemokraatit ja Vasemmistoliitto. Erimielisyyksien vuoksi SDP ja vasemmistoliitto vetäytyivät neuvotteluista ja Keskusta otettiin mukaan. Jossain vaiheessa näytti siltä, että Kokoomus jäisi hallituksen ulkopuolelle. Ilmeisen vaikeiden neuvotteluiden jälkeen maahan muodostettiin ennakkotuntuman mukaan hieman arveluttava kuuden puolueen hallitus, joka tulisi tunnetuksi myös sixpack nimityksellä. Sen muodostivat Kokoomus, SDP, RKP, Vihreät, Kristilliset ja Vasemmistopuolue.
Tunnelma oli tuossa vaiheessa hieman ristiriitainen, puolueiden näkemyksien ja arvomaailman yhteen sopiminen arvelutti, etenkin ”selvästi ei niin helppojen” neuvotteluiden jälkeen. Toisaalta laajapohjainen hallitus saisi asioita läpi mikäli linja ja näkemykset olisivat yhtenevät. Nyt jälkikäteen tiedämme, kumpi näkemys oli enemmän oikeassa. Silloin aikanaan kriittiset äänet ja näkemykset saivat enemmän pontta puheisiinsa kun taloudelliset näkemykset ja niiden varaan tehdyt budjetit julkistettiin.
Nyt reilut neljä vuotta myöhemmin pääministerin, kahden puolueen ja monen ministerin lopetettua kesken ja usean asian jäädessä tekemättömäksi tai kesken voidaan jo hallituspuolueiden omillakin suilla julistaa hallitustaipaleen olleen melkoisen epäonnistuneen. Toki noissa osassa oli vaaliasetelmiakin mukana, mutta tosiasioita se ei muuta.
Aikaa tuhlattiin neljä vuotta väittelyyn siitä onko meillä kriisiä. Ja seuraavaksi onko meillä rakenteellista ongelmaa. Siis sellaisia joita pitäisi korjata. Seuraavaksi päästiin siihen, millaisella tavalla niitä pitäisi korjata, siis jos olisi jotain korjattavaa. Toisissa asioissa päätöksi ja suunnitelmia tehtiin, mutta niitä ei saatu käytäntöön asti.
Lopputuloksena oli se, että nyt olemme kansakuntana entistä tukalammassa tilanteessa. Velkamme on kasvanut huomattavasti, alijäämät ja ne rakenteelliset ongelmat ovat edelleen olemassa. Työpaikkoja ja veronmaksajia on karannut maasta pelottavan paljon. Verotus on entisestään kiristynyt ja alkaa monessa kohdin olla jo siellä ns. kipurajan takana, mistä kertoo se, että korotuksista huolimatta kertymät ovat arvioituja pienempiä, eli korotukset eivät enää tietyissä asioissa ole mahdollisia ilman selviä haittavaikutuksia.
Vaikka puheissa jo hirveästi sopeutettiin, tai leikattiin, niin monelle osa-alueella menot edelleen jatkoivat kasvamistaan, ehkä hitaammin kuin joskus oli suunniteltu, mutta kasvoivat joka tapauksessa.
Tilastokeskuksen mukaan verokertymä kertoo asiasta (2007 n. 77miljardia €, 2009 n. 74 miljardia, 2013 n. 88 miljardia), tuosta kasvusta huolimatta budjetti oli selvästi alijäämäinen, ja otimme useamman miljardin velkaa vielä päälle vuosittain. Tämä näkyy valtionvelan kasvuna vuoden 2011 noin 79 miljardista vuoden 2014 noin 95 miljardiin samaan aikaan kun meidän BKT on supistunut. Lisäksi alkoi kertyä painetta luottoluokituksemme laskuun. Suomen tilanne muuttui huomattavasti huonommaksi neljän vuoden aikana, eivätkä ne näkymät vieläkään ole hirveästi paremmiksi muuttuneet.
Silloinen ministeri Vapaavuori totesi blogissaan Suomen olevan kuralla. Muitakin vastaavia lausuntoja alkoi kasvavassa määrin tulla hallituskauden loppua kohti mennessä. Toki voisi kysyä, miksei vastaavia lausuntoja annettu aikaisemmin, koska asiat olivat jo kyllä selvästi nähtävissä niille ketkä viitsivät silmänsä aukaista. Tätä olen aikaisemminkin pohtinut, miksi niitä lausuntoja annetaan aina vasta jälkikäteen, oli kyse sitten Suomen tai Nokian tilanteesta, tai monesta muusta vastaavasta. Miksi maassa jossa ihmiset pitävät ja jopa mainostavat itseään äärimmäisen rehellisenä, ei totuutta monesti ole sopivaa sanoa ääneen?
SYITÄ TAPAHTUNEESEEN JA OPITTAVAA
Mielestäni viisi merkittävää asiaa nousee esille tämän tilanteen syitä pohdittaessa. Osa niistä on puolueiden toimintaan ja valtapolitiikkaan liittyviä, osa oikeasti niitä rakenteellisia asioita, osa Euroopan ja globaalin tason, sekä talousjärjestelmän rakenteesta joihin meillä ei juuri ole vaikutusmahdollisuuksia, tai ne ovat hyvin rajalliset.
Ensimmäisenä Kokoomuksen ja Jyrki Kataisen toiminta tukalassa tilanteessa kun helppoa ratkaisua hallituksen muodostamiseen ei ollut. Epäselväksi ulkopuoliselle jäi, mikä osa oli Kokoomuksen ja sen puheenjohtajan kiimaa pääministerin pestiä kohtaan. Ja vastaavasti mikä tietynlaista jämäkkyyden puutetta viheltää peli muutamassa kohtaa poikki ja tarvittaessa järjestää vaikka uudet vaalit mikäli muuta ratkaisua ei löydy. Konsensukseen pyrkivä politiikkamme ja asenteemme ei varmastikaan helpottanut tilannetta.
Toinen merkittävät tekijä on SDP ja erityisesti sen täysin järjettömiin talouden odotuksiin perustuneet näkemykset ja siten budjetit ja hallituksen toimet. Toki lähestulkoon kaikki viralliset ennustukset olivat aivan liian optimistisia monen rationaalisesti taloutta seuraavan mielestä. Ja ovat mielestäni selvittämisen arvoinen asia olivatko niiden laatijat niin epäpäteviä, vai oliko painetta luoda tietynlaisia ennusteita? Pohdittava olisi myös tuleeko valtion rakentaa budjetit optimistisimpien oletusten mukaan? etenkin tilanteessa jossa Nokia on menettänyt entisen asemaansa suurena kasvun tuojana maahamme.
Ulkoa päin katsottaessa ongelma oli myös SDP hirttäytyminen näin liian optimistisiin näkemyksiin ja kyvyttömyys tai haluttomuus sopeutua muuttuneeseen tilanteeseen. Oliko tilanne todella näin on silloisten mukana olleiden ihmisten tiedossa? Samoin kun miten paljon tämä vaikutti puheenjohtajan vaihtumiseen.
Kolmas on vaalituloksesta ja hallituksen rakenteesta johtuva pienten puolueiden kokoaan suurempi merkitys. Hetkittäin tuntui olevan epäselvää onko Kokoomus, SDP tai jokin pienistä puolueista pääministeripuolue ja siten lopulta vastuussa toimista. Toki näin ne saivat haluamiaan asioita kokoaan suuremmin edustetuiksi, mutta kun kaksi lähti hallituksesta jo ennen sen kauden loppua, sekä katsoo millaiseen umpisolmuun Suomen tilanne on ajettu, on kysyttävä oliko tämä toiminta Suomen kannalta edullista vai haitallista? Lisäksi herää kysymys onko äänestäjille annettu riittävästi ja oikeaa tietoa enne vaaleja? Tämä kysymys on vahvistunut 2015 vaalien jälkeen.
Neljäs on ne usein puhutut rakenteelliset ongelmat. Termiä käytetään paljon ja vaihtelevasti, mutta mielestäni niitä meillä on. Uskoisin niiden johtuvan siitä, ettemme ole sopeuttaneet toimintaamme avoimeen globaaliin talouteen ja yhteisvaluutta Euroon, vaan olemme jatkaneet toimintaamme aivan liikaa samalla tavalla kuin meillä oli vielä oma valuutta käytössä ja sen tuomat mahdollisuudet omaan politiikkaan. Tämä on mielestäni näkynyt niin kustannustason ja julkisen kasvattamisena, ja siinä ovat kaikki puolueet olleet mukana. Toki Nokian tilanne on ollut myös merkittävä tässä, mutta kysyttävä on tuleeko valtion nostaa menojaan yhden yrityksen menestyksen myötä samaa tahtia ja arvioida kasvun jatkuvan suoraviivaisesti, vaikka talouden syklejä ja taantumia sekä lamoja on historia täynnä. Lisäksi monet uudistustarpeet ovat olleet tiedossa jo vuosia, mutta niitä ei ole toteutettu. Toki politiikka tässä mielessä on samanlaista muuallakin, ei vain meillä.
Viides kohta on sellainen joihin meillä ei ole juurikaan, tai korkeintaan hyvin rajalliset vaikutusmahdollisuudet. Tähän voidaan niputtaa niin globaali kuin Euroopan taloudellinen ja turvallisuuspoliittinen tilanne. Miten paljon voimme oikeasti vaikuttaa Kreikan ja kreikkalaisten toimiin ja päätöksiin. Tai oikeasti vaikuttaa Yhdysvaltojen ja Venäjän toimiin esimerkiksi Ukrainassa tai Lähi-idässä. Samoin tilanne on monen muun asian kohdalla, kun tilanne menee tiukaksi ja akuutiksi tekevät suuremmat maat sitä varmemmin päätökset omien lähtökohtien mukaan, ja meidän vaikutusmahdollisuudet pienenevät kokomme edellyttämälle tasolle.
NYKYTILANNE JA NÄKYMÄT
Neljän hukkaan heitetyn vuoden jälkeen seuraavissa vaaleissa kansa tuntui haluavan lopettaa velkaantumisen, lopettaa tukipaketit sekä laittaa Suomen kuntoon. Oli aistittavissa mielialaa missä ihmiset halusivat lopettaa niin Kreikan tukemisen, kuin meidän päätyvän ”seuraavaksi Kreikaksi”. Tämä on nähtävissä siinä mielessä, että eniten velkaelvytystä kannattaneet eivät menestyneet vaaleissa. Vaalien jälkeen hallitus saatiin muodostettua huomattavasti sujuvammin kuin edellisellä kerralla, lisäksi oli aistittavissa ”tekemisen meininkiä” aivan eri tavalla kuin edellisen hallituksen alkutaipaleella.
Reippaan alun jälkeen on kuitenkin tullut ongelmia vastaan. Työmarkkinaosapuolten kanssa ei päästy sopuun yhteiskuntasopimuksesta, jolloin hallitus päätti turvautua jäljelle jääneisiin keinoihin ja lakeja säätämällä päästä samaan tavoitteeseensa. Tämä nostatti suuremman ”kapinatunnelman” ja lisäsi vastakkainasettelua, josta ei vielä ainakaan ole päästy yli. Olen samaa mieltä, että ensimmäiset esitykset näistä laeista eivät olleet tasapuolisia, eivätkä siten ehkä paras keino. Samalla on erikoista, että kansa joka halusi lopettaa velkaantumisen, tuntuu nyt olevan sitä mieltä, että siihen olisi jokin keino, että keneltäkään ei tarvitsisi leikata mitään.
Toki hallituksen tavoite saavutettaisiin ja ymmärrettäisiin paremmin, kun siihen vaadittavat toimet julki isommassa kokonaisuudessa ja paketissa. Tämä oli varmasti tavoite yhteiskuntasopimuksen myötä, mutta sen jälkeen näitä lakeja ja palasia on tippunut yksi tai muutama aina kerrallaan joka on johtanut siihen, että jokin on saanut suuren julkisuuden ja kohun sekä tuohtuneita ihmisiä ja samalla seuraavana päivänä julkaistu asia joka olisi osittain edes tasapainottanut sitä jää kokonaan tai hyvin pienelle huomiolle. Eli asiat olisi varmasti helpompi käsitellä suurempana kokonaisuutena. Tällöin olisi helpompi pohtia meille niin tärkeää oikeudenmukaisuutta ja tasapuolisuutta, kun on kaikki nähtävissä, ja siten helpommin analysoitavissa sekä läpikäytävissä.
Nyt on vaarana, että siirrymme enemmän vastakkainasettelun tilaan ja alemme riidellä keskenämme, jolloin jälleen uhkaa neljän vuoden ajanjakso, jolloin emme saaneet aikaan tarvittavia asioita. Kannattaa muistaa, että olemme kuitenkin niin pieni määrä ihmisiä maapallon kokonaisuudesta, jolloin meidän tarvitsema osuus maailmankaupasta ei pitäisi olla mahdotonta saavuttaa, kunhan luomme kannustavat olosuhteet sille, sekä oikeudenmukaisen tulonjaon sen mukaan miten niitä ensimmäisiä Euroja tai muita valuuttoja maailma saamme haalittua. Emme kuitenkaan enää voi jatkaa lisäämällä kustannuksia ja rasituksia tasaiseen tahtiin välittämättä avoimen sektorin tilasta ja kyvystä tuoda niitä ensimmäisiä valuuttoja joita sitten kierrätämme kotimaassa. Jonkin aikaa voimme toki pitää kotimaista kysyntää yllä velkarahalla, joko valtion ottamana tai kansalaisten esimerkiksi asuntojen hintojen noustessa yhä ylemmäs, mutta viimeistään tässä vaiheessa tulisi tämän finanssikriisin myötä olla selvää, että se ei ole kestävä tie. Nyt olisi siis aika vastuunkannosta puhumisen sijaan alkaa kantaa sitä.