Ilta Sanomat uutisoivat tänään siitä, kuinka Helsingistä ei ole löytynyt tiloja turvakodille vuoden kestäneestä etsinnästä huolimatta. Uutinen kertoi, kuinka naisia ja lapsia on jouduttu kääntämään ovelta takaisin ja ohjaamaan sosiaalihuollon piiriin tilan puutteen vuoksi. Ilman naisten turvakotipaikkaa jää pelkästään Helsingissä yli 500 naista ja yli 250 lasta vuosittain. Tilanne on katastrofaalinen. Samaan aikaan tiloja on löytynyt toisenlaiseen käyttöön: helmikuussa 2016 Suomessa oli 146 vastaanottokeskusta. Luku lienee kevään aikana muuttunut uusien keskusten noustessa ja osan lopettaessa.
Vapaaehtoisia auttajia löytyy runsaasti kun puhumme turvapaikanhakijoista. Auttajat tahtovat tehdä tulijoiden olon mahdollisimman kotoisaksi toivottaen heidät tervetulleeksi pieneen maahamme. Vastaanottokeskukset tuntuvat pyrkivän sopeutumaan asiakkaidensa kulttuuriin ja heidän tottumiinsa tapoihin, vaikka asian pitäisi olla toisinpäin. Kukapa ei esimerkiksi muistaisi tapausta, jossa vastaanottokeskuksen asukkaat valittivat Oulussa suureen ääneen kaurapuurosta? Asia oikaistiin pikimmin: Ei enää puuroa. Kaleva kirjoittaakin tapauksesta sivuillaan:”Ruokalistoissa on otettu jo nyt huomioon erilaiset ruokakulttuurit ja ruoka-aineita muokataan jatkuvasti turvapaikanhakijoiden tarpeiden mukaan. Ruokalistasta on otettu esimerkiksi puurot pois, sillä turvapaikanhakijat eivät ole tottuneet syömään suomalaisia puuroja. Turvapaikanhakijoille ovat erityisesti maistuneet kala, naudanliha ja broileri”.
Missä on suomalaisten vastaanottokeskus ja suvaitsevaisuus vähempiosaisia kohtaan?
Päihdeongelmien ja velkaantumisen kanssa kamppailevat ovat yhteiskuntamme alinta kastia, joihin liitetään useita stereotypioita. Suomen asunnottomien määrä on kasvussa ja etenkin pääkaupunki seudulla, jossa asuntopula on muutenkin yleistynyt, asia näkyy selvimmin. Yksi ei ole syönyt kolmeen päivään, toinen kerää julkisilta paikoilta pulloja ihmisten luodessa tuomitsevia katseita. Leivällä ja makaroonilla elävällä suomalaisella ei juuri ole oikeutta valittaa vaatien parempaa.
Unohdettujen listaan kuulunee osittain myös vähävaraiset lapsiperheet, jotka painivat arjen ongelmien keskellä: Mistä rahaa lapsen kaverin syntymäpäivä lahjaan tai miten huomioida lapsen innokkuus aloittaa läheisellä tallilla ratsastaminen? Kasvavan lapsen ja nuoren vaatteet ja ruoka ovat iso menoerä puhumattakaan muista pienistä kuluista: puhelin, koulutarvikkeet, luokkaretket ja iltapäivähoito vanhempien ollessa töissä.
Suomalaisten auttamishalu on kova, mutta kohdentuu valitettavan usein vain tiettyihin kohderyhmiin. Tämän hetken trendinä tuntuu olevan maahanmuuttajien ja pakolaisten auttaminen sekä suvaitsevaisuus terminäkin.
Maahanmuuttajia auttamalla moni kokee tekevänsä hyvää, aivan kuin olisi parempi ihminen kun on lahjoittanut vanhat vaatteensa VOK:n asukkaille. Auttamishalu on sinänsä hieno asia, kunhan se suhteutetaan oikein. Leikitään, että juuri tämä parempi ihminen kävelee illalla katuja pitkin kohtia kotiaan, näkee puiston penkillä värjöttelevän resuisen miehen ja ajattelee sitä, kuinka tämä on varmasti itse syyllinen tilanteeseensa. Ehkä osittain onkin. Halveksiva katse, tuhahdus ja jätetään toinen penkille miettimään, missä sitä nukkuisi yönsä. Onko tämä parempi ihminen loppujen lopuksi edes suvaitsevainen, vaikka hän kutsuisi itseään sellaiseksi?
Suomessa toimii muutamia keskuksia, joihin on mahdollista päästä suojaan ja saada tilapäistä majoitusta, mikäli omaa osoitetta ei syystä tai toisesta enää ole. Meillä on myös päihdepalveluita, sosiaalihuolto, leipäjakelut ja muutamia muita palveluita, joiden avulla on mahdollista saada elämää raiteilleen. Kynnys kuitenkin hakea apua ja varata aika esimerkiksi sosiaalitoimistosta on kova pala nieltäväksi suomalaiselle ylpeydelle. Sosiaalitoimistossa asioiminen koetaan nöyryyttäväksi ja osittain hakalaksikin prosessiksi. Lisäselvitysten kirjoittaminen ja oman, vaikeankin tilanteen selvittäminen tuiki vieraalle ihmiselle saattaa tuntua haastavalta. Moni ei myöskään ole tietoinen niistä kaikista etuuksista ja tuista, joihin hän tilanteessaan olisi oikeutettu. Onkin toisaalta hyvä, että toimeentulotuki tulee siirtymään tulevaisuudessa Kelan päätettäväksi.
Tarvitsisimmekin enemmän niin sanottuja matalan kynnyksen paikkoja, kuin ensiavuksi, joista ohjataan sekä neuvotaan tarvittaessa eteenpäin. Aivan kuin nuorille suunnattu etsivä nuorisotyö, jonka tarkoituksena on estää nuorten syrjäytyminen ja joka ainakin Tampereen alueella jakaa ruokaakin sekä toimii asiakkaan omilla ehdoilla -Olisi hyvä olla joku vastaavankaltainen palvelu myös aikuisille henkilöille. Tarvitsisimme myös lisää tilaa, lahjoituksia sekä (koulutettuja) vapaaehtoisia turvakoteihin, sillä satojen hädässä olevien ihmisten käännyttämien ovilta ei ole asia, minkä tulisi jatkua pidempään maassa, jota kutsumme hyvinvointi valtioksi.
Olisi myös hyvä muistaa, että vain yhden kysymyksen esittäminen saattaa pelastaa paljon: ”Onko kaikki hyvin?” tai”Voinko auttaa jotenkin?”. Joskus ihminen ei itse kehtaa tai edes älyä pyytää apua kanssa ihmisiltä. Tällöin merkitsee paljon, ettemme käännä selkää omalla kansalle.