Niin sanottu Pirkkalan moniste viritti keväällä vilkkaan keskustelun. Kyseessähän oli kokeiluluontoinen oppimateriaali, joka 1970-luvulla tuputti joukolle koululaisia marxilaista historiankirjoitusta.
Mutta ei manipulointiin mitään Pirkkalan monisteita tarvittu. Propaganda hoitui ihan tavallisilla oppikirjoilla.
Kävin yläastetta 1980-luvulla, ja käytössämme oli Historia ja me -kirjasarja. Muistan jo tuolloin kummastelleeni opuksia, vaikken mikään lapsinero ollutkaan.
Olin kuitenkin käynyt perheen kanssa Leningradissa. Olin nähnyt kauppojen tyhjät hyllyt, elintarvikepulan, loputtomat jonot, rähjäiset talot, yleisen alakulon. Tiedossa oli, että itänaapurissa ei ollut demokratiaa eikä sananvapautta. Ihmettelin kun koulukirjat antoivat maasta aivan toisenlaisen kuvan.
Katsotaanpa, mitä Historia ja me -sarjan kahdeksannelle luokalle tarkoitettu – ja pienen kyselyn perusteella laajasti käytössä ollut – oppikirja kertoo sosialististen maiden oloista ja politiikasta.
Kirjan ovat tehneet Matti J. Riikonen ja Reino Castrén, kustantaja on Weilin+Göös, painovuosi 1983. Samana vuonna Kouluhallitus hyväksyi teoksen opetuskäyttöön.
Talvisodan syy jää kertomatta
Heti alussa kirja käsittelee talvisotaa. Sodan syy kuitenkin unohtuu: Hitlerin Saksa ja Stalinin Neuvostoliitto jakoivat Euroopan keskenään. Sopimuksessa Suomi kuului Neuvostoliiton etupiiriin, joten sen sai miehittää. Tästä ei kirja hiiskahda.
Myös Baltian maat annettiin sopimuksessa Neuvostoliitolle. Miten Historia ja me selittää sen, että Neuvostoliitto miehitti ne 1940?
Ei mitenkään. Kirja kun ei mainitse koko miehitystä. Itsenäisen lähinaapurin voi näemmä valloittaa ilman että siitä tarvitsee kertoa historiankirjassa mitään.
Saksa miehitti Baltian maita jonkin aikaa, mutta 1944 Neuvostoliitto valtasi ne taas itselleen. Historia ja me kertoo, että tuolloin ”Viro, Latvia ja Liettua, jotka puna-armeija vapautti saksalaisten miehityksestä, liittyivät uusina neuvostotasavaltoina Neuvostoliittoon”.
Siis vapautti ja liittyivät.
Sosialismi toimii!
Entä miten kuvataan se, että toisen maailmansodan jälkeen Neuvostoliitto alisti Itä-Euroopan pakkovaltansa alle?
Senkin voi selittää parhain päin: ”Itä-Euroopan maat olivat ennen toista maailmasotaa taloudellisesti heikkoja maatalousmaita. Suurin osa maasta oli suurtilallisten hallussa. Nämä tukivat diktaattoreita, jotka olivat kaapanneet vallan käsiinsä.” Itä-Euroopassa meni siis huonosti ennen Stalinia. Sitten kirja kertoo, että Stalin pelkäsi toisen maailmansodan jälkeen Saksan yhdistymistä ja siksi ”pyrki luomaan Neuvostoliiton ympärille ystävällismielisten valtioiden vyöhykkeen”.
Jokainen ymmärtää, että maan tasalle lyöty Saksa ei ollut uhka kenellekään, mutta näin Neuvostoliiton imperialismi saa hyväksynnän. Saamme tietää, että ”Itä-Euroopan maat muuttuivatkansandemokratioiksi eli sosialistisen järjestelmän omaksuneiksi tasavalloiksi”.
Muuttuivat, omaksuivat.
Eikä sosialistisissa maissa huonosti mennyt. ”Tehokkaan suunnitelmatalouden ansiosta DDR:n kansantulo on ripeästi noussut ja oli 1970-luvun puolimaissa lähes sama kuin Suomen henkeä kohti laskettuna. DDR on kehittänyt teollisuuden ohella erityisesti koululaitostaan, korkeakoulujaan, terveydenhoitoa ja urheilua.” Piti oikein silmiä hieraista: tehokas suunnitelmatalous?
Sosialismi tosiaan toimii. Kun Historia ja me tarkastelee Neuvostoliittoa, kehuja ei säästellä. Neuvostoliiton taloudellinen kehitys on ollut nopeaa. Koululaitos on kehittynyt ripeästi. Eikä siinä kaikki:
”Opetus on maksutonta kaikilla tasoilla. Jokaisella on oikeus opiskella kykyjensä mukaan korkeakoulutasolle saakka. Kaikilla aloilla voi opintoja jatkaa eteenpäin. Valmistumisen jälkeen jokaiselle taataan koulutusta vastaava työ.”
Oppikirja siteeraa neuvostoliitolaista lehteä Maailma ja me, josta ”poimitut luvut kuvaavat talouskehitystä, jota inflaatio ja työttömyys eivät haittaa”:
”Viisivuotiskauden 1971-75 kolmen ensimmäisen vuoden aikana väestön reaalitulot ovat lisääntyneet 13,5 %. Elintarvikkeiden vähittäishinnat ja ruokalamaksut eivät ole muuttuneet 1960 jälkeen. Teollisuustavaroissa on selvä alenemistendenssi. Vuokrat eivät ole nousseet vuodesta 1928. Liikennemaksut ovat hyvin vähäisiä. Perheen menoissa vuokran ja kunnallispalvelumaksujen osuus on vain 4-5 %.”
Neuvostoliitto on rauhan asialla
Entä Neuvostoliiton ulkopolitiikka? Historia ja me löytää siitä pelkästään hyvää sanottavaa:
”Stalinin kuoleman jälkeen Neuvostoliitto on noudattanut rauhanomaisen rinnakkaiselon politiikkaa. Se on tukenut taloudellisesti ja aseita lähettämällä Aasian ja Afrikan vapautusliikkeitä ja eräitä arabimaita, mutta ei ole ottanut osaa mihinkään sotaan toisen maailmansodan jälkeen. Neuvostoliitto on toiminut välittäjänä useissa maailmanrauhaa uhanneissa kriiseissä. YK:ssa se on tukenut kehitysmaita näiden pyrkiessä parantamaan taloudellista asemaansa.”
Tšekkoslovakian miehityksestä kirja ei sentään vaikene. Meille kerrotaan, että sosialistiset maat pelkäsivät Tšekkoslovakian eroa Varsovan liitosta, joten ne marssittivat joukkonsa Prahaan. Sitten Castrén ja Riikonen löytävät taas tyylinsä: ”Prahalaiset eivät ryhtyneet vastarintaan, vaan ympäröivät tankit ja juttelivat sotilaiden kanssa rauhallisesti.” Viestiä vahvistaa kuvateksti: Tšekkoslovakian kriisi ratkaistiin rauhallisesti. Neuvostoliittolaiset sotilaat ja tšekit keskustelevat kaduilla. Päätökset tehtiin hallitustasoilla. Kaduilla ei taisteltu.”
Ja katin kontit.
Vähintään erikoinen on myös väite, että Neuvostoliitto ei ole sotinut lainkaan toisen maailmansodan jälkeen. Entä Afganistanin sota?
Se käsitellään silkkihansikkain. Kirjan mukaan vuonna 1980 ”Neuvostoliitto oli vaikeuksissa Afganistanissa”. Siellä valtaan oli noussut marxilainen Babrak Kamal. Kirja kertoo, että kommunistien uudistukset, kuten maanjako ja koulujen perustaminen, herättivät vastustusta vanhoillisella maaseudulla. Muslimisissit uhkasivat kommunistien hallintoa, ja siksi Neuvostoliitto miehitti maan.
Siinä kaikki. Ja Neuvostoliitto oli taas hyvän puolella pahaa vastaan. Eikä kyseessä siis edes ollut sota ollenkaan, vaikka jo kirjan julkaisuhetkellä oli tapettu kymmeniä tuhansia ihmisiä, etupäässä siviilejä. Myöhemmin Afganistanin sodan uhriluku nousi yli miljoonaan.
Lenin, Stalin, Castro ja Mao – aika velikultia
Otsikon ”Kuuban sosialismi” alta löytyy odotetusti kritiikitöntä hyrinää ja hehkutusta. Tosiasiassahan Castron Kuuba polki ihmisoikeuksia mennen tullen: toisinajattelijoita vainottiin, ihmisiä teljettiin mielivaltaisesti vankilaan ja ruoka oli kortilla. Mutta koulukirja ei viittaa epäkohtiin sanallakaan. Sen sijaan se toteaa, taas kerran, että ”kehitys on ollut nopeaa” ja jatkaa:
”Kuuba toteutti vuodessa lukutaitokampanjan, jonka ansiosta lukutaidottomien määrä putosi alle neljään prosenttiin. Kaikki lapset käyvät koulua. Oppikirjat ovat ilmaisia. Työttömiä ei ole. Myös korkeakouluopiskelijoiden määrä on noussut ripeästi. Työttömiä ei ole lainkaan, sillä koulujen, sairaaloiden, tehtaiden ja asuntojen rakentamiseen on uhrattu paljon varoja.”
Lapsikuolleisuuskin on pudonnut minimiin. Kuuban sosialismin saavutukset ovat kaiken kaikkiaan niin huikeita, että ”Castron ja ’Chen’ ihailijoita ja kannattajia on kaikkialla”.
Selitykseksi ei kelpaa, että Kuuban oloista ei tuolloin tiedetty. Osasihan jopa tunnettu vasemmistointellektuelli Simone de Beauvoir jo kymmenen vuotta ennen Historia ja me -kirjan julkaisua kirjoittaa, että Kuubassa ei ole mielipiteenvapautta, ihmiset näkevät nälkää ja hallitus sortaa kansaa.
Tietysti myös Mao Zedongin Kiina saa oppikirjassa muikean kohtelun. Kirjan tekijöiltä unohtuu tyystin, että Mao oli kymmeniä miljoonia ihmisiä tapattanut maailmanhistorian julmin pyöveli.
Sosialismi on tosiaan jännä ideologia. Peruskoulun oppikirjassa se toimii kaikkialla, Kiinassakin. Tiede ja tekniikka kehittyvät sosialismin oloissa huimaa vauhtia, tehtaita nousee, liikenneyhteydet paranevat, satelliitti laukaistaan avaruuteen. Kiina pystyy jopa auttamaan kehitysmaita.
Tiettyyn rajaan asti voi vielä ymmärtää, että Neuvostoliitosta piti Suomessa oman turvallisuuden takia kirjoittaa valikoivasti ja vääristellen, mutta Maon hirmuhallinnon myötäily on erikoista: Neuvostoliiton ja Kiinan välit olivat viileät, eikä Suomella ollut mitään ulkopoliittista tarvetta Maon ihailuun.
Entäpä V. I. Lenin? Seitsemäsluokkalaisten kirja kertoo innostuneesti, miten heti vallankumouksen jälkeen alettiin Leninin johdolla rakentaa sosialismia: Neuvosto-Venäjää ruvettiin sähköistämään, kaikille avattiin pääsy kouluihin ja yliopistoihin, lukutaidottomuus haluttiin poistaa.
Kaikki eivät kuitenkaan hyväksyneet maan jälleenrakennusta, kirja kertoo. Venäjällä oli suurtalonpoikia, kulakkeja, jotka pyrkivät hyötymään nälänhädästä eivätkä halunneet luovuttaa viljaa. Mitä kulakeille tapahtui, siitä kirja on hissukseen.
Tammikuussa 1924 vahvistettiin Neuvostoliiton perustuslaki. Meille kerrotaan, että ”sen nerokas suunnittelija Lenin oli kuollut kymmenen päivää aikaisemmin. Sairaanakin hän oli jatkanut uuden valtiojärjestelmän kehittämistä”.
Peruskoulun kirja tosiaan luonnehtii Leniniä nerokkaaksi. Etevä hän toki olikin – ainakin siinä mielessä, että hän onnistui polkaisemaan pystyyn massiivisen tappokoneiston ja keskitysleirit. Siitä ei tietenkään puhuta, vaan mieluummin kerrotaan perustuslaista:
”Perustuslaki, johon tehtiin vähäisiä muutoksia v. 1936, takaa kaikille kansalaisille laajat sosiaaliset, poliittiset ja henkilökohtaiset oikeudet. Kaikille on taattu laajat sosiaaliset, poliittiset ja henkilökohtaiset oikeudet. Kaikille on taattu oikeus työhön (työttömyyttä ei tunneta lainkaan), lepoon, vanhuudenturvaan, turvaan sairauden sattuessa ja sivistykseen. Miehillä ja naisilla on samat oikeudet ja samat mahdollisuudet yhteiskunnassa. Perustuslaki takaa omantunnon-, sanan-, paino- ja kokoontumisvapauden.”
Räikeämpää ristiriitaa sanojen ja tekojen välillä on vaikea kuvitella. 1920- ja 30-luvun Neuvostoliittoon laskeutui painajaismainen kaikkialle ulottuvan pelon ilmapiiri: kuka tahansa saattoi joutua kuulusteltavaksi, kidutettavaksi, pakkotyöleirille. Stalinin organisoimissa kansanmurhissa, teloituksissa ja nälänhädissä kuoli kymmeniä miljoonia syyttömiä ihmisiä.
Mitä pienistä. Kirja hehkuttaa vakuuttavin graafein, miten Stalinin aikana niin teräksen, öljyn, hiilen kuin sähkönkin tuotanto kasvoi rivakasti. Kansantulo nousi 1930-luvun loppuun mennessä peräti viisinkertaiseksi. Neuvostoliitto alkoi muuttua takapajuisesta maatalousvaltiosta teollisuusmaaksi.
Kahdeksannen luokan kirja kertoo, että Stalinin seuraaja Nikita Hruštšov paljasti ”Stalinin tekemät virheet ja osoitti hänen henkilöpalvonnastaan aiheutuneet haitat”. Mitä nämä haitat olivat, sitä ei kirja kerro, vaan mieluummin lainaa Paasikiven olosuhteiden pakosta lausumia muistosanoja Stalinista:
”Generalissimus Stalin on nykyajan historian suurimpia hahmoja. Hän on piirtänyt pysyvästi nimensä ei vain Neuvostoliiton vaan koko maailman historiaan. Hänen johdollaan on vanha Venäjä, nykyinen Neuvostoliitto, muuttunut ja nuorentunut. Hän on nostanut Neuvostoliiton mahtavaksi maailmanvallaksi.”
Kuvassa näemme Työkansan Sanomien etusivun ja otsikon: ”Suomen kansa kunnioittaa Stalinin muistoa ja jatkaa hänen viitoittamaansa taistelua.”
Yhdysvallat – rikosten, huumeiden, riiston ja eriarvoisuuden tyyssija
Mutta jätetään sosialismi, tuo ilmiömäinen taloudellisen tehokkuuden, rauhan ja hyvinvoinnin aate, ja käännetään katse länteen. Millaisen kuvan Historia ja me antaa Yhdysvalloista?
Nyt etumerkki vaihtuu. Ensin kirja kertoo laveasti vuoden 1929 pörssiromahduksesta. Sitten käsitellään maailmantaloutta ja kerrotaan, miten latinalainen Amerikka on USA:n talutusnuorassa. Ylipäätään ”amerikkalaisen pääoman avulla pidettiin vallassa monia diktaattoreita ja nukkehallituksia, joilla ei ollut kansan tukea takanaan, mutta jotka sallivat suuryritysten vapaasti toimia maassaan”.
Sitten päästään amerikkalaisten kolkkoon todellisuuteen. Köyhiä arvioidaan olevan Yhdysvalloissa 30 miljoonaa. ”Maaseudulla köyhiä on enemmän kuin kaupungeissa, mutta myös kaupunkeja uhkaa slummiutuminen. Varsinkin ei-valkoinen väestö on usein luku- ja kirjoitustaidottomia, ja rotuongelma on polttava. ”Murhat, ryöstöt ja väkivallanteot ovat yleistyneet pelottavan nopeasti varsinkin suurissa kaupungeissa. Myös huumeiden käyttö on iso ongelma. Ihmiset tuntevat olonsa turvattomiksi iltaisin.” Siinä missä Neuvostoliitosta esitellään veret seisauttavia teollisuustuotannon kasvukäppyröitä, Yhdysvalloista tarjoillaan diagrammeja, jotka osoittavat miten väkivaltarikollisuus kasvaa suurkaupungeissa.
Toivottavasti koululaiset osasivat edes vähän ihmetellä, miksi kuubalaiset yrittivät paeta paratiisistaan maahan, jossa on noin kamalat olot.
Historia ja me käsittelee laajasti Vietnamin sotaa. Kuvituksena näemme, miten amerikkalaiset kuulustelevat kovakouraisesti etelävietnamilaista sissiä ja miten äiti ja lapsi pakenevat amerikkalaisten pommituksia. Amerikkalaiset pommikoneet kylvävät tuhoa taivaalta, mutta Hanoin asukkaat rientävät auttamaan pommitusten uhreja.
Kyllä, Vietnamin sota oli kaikin puolin järjetön, raaka ja turha, mutta tasapuolisuudesta ei ole tietoakaan, jos Neuvostoliiton oma Vietnam, Afganistanin sota, kuitataan muutamalla myötäsukaisella rivillä.
Pientä tunnustusta Yhdysvallatkin saa. Kirja toteaa, että amerikkalaiset voittivat kilpajuoksun Kuuhun 1969. Mutta Riikonen ja Castrén eivät voi olla liikuttavasti lisäämättä, että ”Neuvostoliitto onnitteli vilpittömästi voittajia, mutta ilmoitti, että se tyytyy miehitettyjen avaruusasemien rakentamiseen.”
Hupaisana anekdoottina voi mainita senkin, että kirja esittelee ihan kuvan kanssa neuvostoliittolaisen yliäänikoneen Tupolev 144:n, joka otettiin käyttöön ennen länsimaista Concordea. Kertomatta jää, että teollisuusvakoiltu kopio-Concorde oli niin susi, että se vedettiin pois liikenteestä pian valmistumisen jälkeen.
Historia ja me vetää mietteliääksi. Ensinnäkin pitää kysyä, miten on mahdollista, että Kouluhallitus hyväksyy oppikirjaksi umpipuolueellista historiankirjoitusta. Kenpäties silläkin oli asian kanssa tekemistä, että Kouluhallituksen pääjohtaja oli Suomi–Neuvostoliitto-Seuran johtokunnan jäsen ja sittemmin puheenjohtaja?
Toinen kysymys on tärkeämpi ja ansaitsisi laajaa julkista keskustelua. Sopii miettiä, millaisen mentaalisen ja poliittisen vahingon vahvasti valikoivan ja vinon historian syöttäminen koulussa on saanut aikaan.
Ei olisi ihme, jos se yhä vaikuttaisi poliittiseen ilmapiiriin, kansalaismielipiteeseen ja parhaillaankin käytävään turvallisuuspoliittiseen keskusteluun.