Imperialismin käsitteestä ja sen modernista oikeutuksesta
Ajattelin laittaa blogimuotoon muutaman tärkeän analyyttisen ja samalla myös määritelmällisesti kiintoisan imperialismiin ja sen kehitykseen liittyvän lainauksen, joita en juuri kommentoi, vaan pyrin valitsemaan itse nuo tekstit siten, että ne itse ’puhuvat puolestaan’. Kommentaariosa on kahden tutkijan, Joonas Laine ja Miika Salo kirjoittama ja se on julkaistu Megafoni nimisessä verkkojulkaisussa.
Mutta olkoon tämä omasta puolestani jonkinlaisena alustuksena itse imperialismista käytävään keskusteluun, joka on noussut esiin jopa viihteellisessä tv-julkisuudessa.
http://sosialismi.net/blog/2010/04/19/vladimir-lenin-imperialismi-kapita...
Lenin s. 51 ”Imperialismi kapitalismin korkeimpana vaiheena”.
III
FINANSSIPÄÄOMA JA FINANSSIOLIGARKIA
Yhä kasvava osa teollisuuspääomasta», kirjoittaa Hilferding, »ei kuulu niille teollisuudenharjoittajille, jotka sitä käyttävät. He saavat pääomaa käytettäväkseen vain pankin välityksellä, joka heihin nähden edustaa tämän pääoman omistajia. Toisaalta myös pankin täytyy kiinnittää yhä suurempi osa pääomistaan teollisuuteen. Pankki muuttuu sen johdosta yhä suuremmassa määrin teollisuuskapitalistiksi. Tällaista pankkipääomaa – siis pääomaa rahamuodossa –, joka on todellisuudessa tällä tavalla muutettu teollisuuspääomaksi, minä nimitän finanssipääomaksi. Finanssipääoma on sellaista pääomaa, joka on pankkien määrättävissä ja jota teollisuudenharjoittajat käyttävät.*
Tämä määritelmä on epätäydellinen sikäli, että siinä ei viitata erääseen kaikkein tärkeimpään seikkaan, nimittäin tuotannon ja pääoman keskittymiseen niin suuressa määrin, että se johtaa ja on jo johtanut monopoliin. Mutta yleensä koko Hilferdingin esityksessä korostetaan kapitalististen monopolien merkitystä, varsinkin niissä kahdessa luvussa, jotka ovat ennen sitä lukua, mistä tämä määritelmä on lainattu.
Tuotannon keskittyminen, siitä kasvavat monopolit, pankkien sulautuminen eli yhteenkasvaminen teollisuuden kanssa – siinä finanssipääoman syntyhistoria ja tämän käsitteen sisältö. Meidän on nyt siirryttävä kuvaamaan, miten kapitalististen monopolien »isännöinti» muodostuu kiertämättömästi tavaratuotannon ja yksityisomistuksen yleisten olosuhteiden vallitessa finanssioligarkian herruudeksi. Huomautamme, että saksalaisen – eikä vain saksalaisen – porvarillisen tieteen edustajat, kuten Riesser, Schulze-Gaevernitz -liefmann ym. ovat kaikki tyynni imperialismin ja finanssipääoman puolustajia.
He eivät paljasta, vaan hämäävät ja kaunistelevat oligarkian syntymisen »mekaniikkaa», sen menetelmien, sen »kunniallisten ja kunniattomien» tulojen suuruutta, sen yhteyttä parlamentteihin jne. jne.
He suoriutuvat »kirotuista kysymyksistä» puhumalla tärkeän näköisinä hämäriä korulauseita, vetoamalla pankinjohtajien »vastuuntuntoon», ylistämällä preussilaisten virkamiesten »velvollisuudentuntoa», käsittelemällä vakavissaan aivan joutavanpäiväisten »valvontaa» ja »säännöstelyä» koskevien lakiehdotusten sivuseikkoja ja puhumalla sellaista teoreettista palturia kuin on esimerkiksi seuraava »tieteellinen» määritelmä, joka on professori Liefmannin saavutuksia:
»... kauppa on elinkeinotoimintaa, joka on suunnattu hyödykkeiden kokoamiseen, säilyttämiseen ja käytettäväksi saattamiseen »* (lihava kursivointi professorin teoksessa)... Tämän mukaan olisi siis kauppaa käynyt jo alkuihminen, jolle vaihto oli vielä tuntematon, ja sitä tullaan käymään myös sosialistisessa yhteiskunnassa!
Mutta finanssioligarkian hirvittävää herruutta koskevat hirvittävät tosiasiat ovat siinä määrin silmiinpistäviä, että kaikissa kapitalistimaissa, sekä Amerikassa, Ranskassa että Saksassa, on syntynyt kirjallisuutta, joka asennoituu porvarillisesti, mutta antaa kuitenkin likipitäen oikean kuvan ja arvostelee – tietenkin pikkuporvarillisesti – finanssioligarkiaa.
Päähuomio on kiinnitettävä siihen »osakkuusjärjestelmään», josta jo edellä oli mainittu muutamalla sanalla. Saksalainen taloustieteilijä Heymann, joka on ehkä ensimmäisenä kiinnittänyt huomiota kysymykseen, esittää asian ytimen seuraavalla tavalla:
Johtaja valvoo perusyhtiötä (kirjaimellisesti – ’emäyhtiötä’), se vuorostaan hallitsee siitä riippuvaisia yhtiöitä (’tytäryhtiöitä’), nämä viimeksi mainitut ’ty ttärentytäryhtiöitä’ jne.
Tällä tavoin voidaan hallita tavattoman laajoja tuotannonaloja tarvitsematta omistaa kovinkaan suurta pääomaa.
Tosiaankin, jos se seikka, että omistetaan 50 % pääomasta, riittää aina takaamaan osakeyhtiön valvonnan, niin johtajan tarvitsee omistaa vain yksi miljoona, kun hän jo voi valvoa ’tyttärentytäryhtiöitten’ 8 miljoonan pääomaa. Ja jos tämä ’kietoutuminen’ menee pitemmälle, niin l miljoonalla voidaan valvoa 16 milj., 32 miljoonaa jne.* itse asiassa kokemus osoittaa, että jos omistetaan 40 % osakkeista, niin se jo riittää määräysvallan saamiseen osakeyhtiön asioihin nähden**, sillä hajallisten pikkuosakkaiden tietyllä osalla ei käytännössä ole lainkaan mahdollisuutta osallistua yhtiökokouksiin ym.
Osakeomistuksen demokratisoituminen», jonka tuloksena porvarilliset sofistit ja opportunistiset »mukasosialidemokraatit» odottavat (tai uskottelevat odottavansa) »pääoman demokratisoitumista», pientuotannon osuuden ja merkityksen voimistumista yms., on todellisuudessa eräs finanssioligarkian mahdin lisäämiskeino. Muun muassa tämän vuoksi kehittyneimpien eli vanhempien ja »kokeneimpien» kapitalistimaiden lainsäädäntö sallii hyvinkin pieniä osakkeita. Saksassa ei laki salli 1000 markkaa pienempiä osakkeita, ja saksalaiset finanssimagnaatit katselevat kateudella Englantia, jossa laki sallii 1 punnan (= 2 0 markan el i noin 10 ruplan) osakkeita .
Siemens, joka on Saksan suurimpia teollisuuden-harjoittajia ja »finanssikuninkaita», selitti valtiopäivillä 7. kesäkuuta 1900, että »punnan osake on brittiläisen imperialismin perusta». Tällä kauppiaalla on huomattavasti syvällisempi, »marxilaisempi» käsitys siitä, mitä on imperialismi, kuin eräällä säädyttömällä kynäilijällä, jota pidetään Venäjän marxilaisuuden perustajana ja joka arvelee, että imperialismi on erään kansan huono ominaisuus...
Mutta »osakkuusjärjestelmä» ei ainoastaan edistä monopolistien vallan tavatonta lisääntymistä, vaan sallii myös suorittaa rankaisematta kuinka hämäriä ja likaisia tekoja tahansa ja nylkeä yleisöä, sillä »emäyhtiön» johtajat eivät muodollisesti, lain mukaan, vastaa »tytäryhtiöstä», jota pidetään »itsenäisenä» ja jonka kautta voidaan kaikki »ajaa läpi». Tässä esimerkki, jonka lainaamme saksalaisesta »Pankki» aikakausjulkaisusta toukokuulta 1914.
(Mika Kovin) Pidän oudoksuttavana, että seuraava kritiikki on näin heppoista.
Nykytutkijoiden ”uusanalyysiä”:
Kidron ei hyväksy Leninin käsitystä pääoman viennin keskeisyydestä imperialismissa. Pääoma ei todellisuudessa virtaa keskuksista periferioihin, vaan pikemminkin keskusalueiden sisällä. Hän epäilee myös sitä, että pääoma voisi saada suuremman voiton periferioissa tehtävästä työstä. Pääoman viennillä on yhteyttä periferioiden alistamiseen, mutta Leninin tapa liittää kolonialismi pääoman vientiin on Kidronin käsityksen mukaan kyseenalainen. Kidron katsoo että Leninin esittämät tilastotiedot ovat selkeästi ristiriidassa Leninin väitteiden kanssa: tilastojen mukaan pääoman vienti oli erityisesti keskusmaiden välistä.
Tässä Kidron saattaa katsoa imperialismia liiaksi keskusten suhteena periferioihin, sillä Leninin mukaan imperialismissa aletaan viedä pääomaa myös ”vanhoihin” eikä vain ”uusiin” maihin, eikä pelkästään ylivoittojen saalistamiseksi. Lenininkin mukaan se ”mikä on paikallaan uusiin maihin nähden, on väärin sovellettuna pääoman vientiin yleensä” (Lenin 1980, 126). Lisäksi on tietenkin ymmärrettävä, mikä ero miljoonan punnan sijoituksella on Englannissa tai Intiassa. Tästäkin huolimatta Kidronin huomio on hyvä.
Poliittisista syistä Lenin ylikorostaa esityksessään pääoman viennin merkitystä imperialistimaiden ja alistettujen alueiden välisenä riistosuhteena.
Tähän seikkaan kiinnittää huomiota myös Jyrki Käkönen (1986, 74, 81). Väitöskirjassaan Luonnonvarat ja konfliktit muuttuvassa kansainvälisessä järjestelmässä Käkönen pitää Leninin analyysiä suurelta osin onnistuneena ja käyttää sitä keskeisenä osana tutkimuksensa teoreettista ja metodologista pohjaa. Esittämässään kritiikissä hän kuitenkin katsoo Leninin analyysin tason jäävän pitkälti vain imperialististen valtojen sisäisen poliittisen kehityksen erittelyksi (emt., 51).
Lenin keskittyi järjestelmän keskuksiin, koska katsoi sieltä löytyvän syyt ensimmäisen maailmansodan syttymiseen. Tästä rajauksesta johtuen kapitalistisen laajentumisen vaikutus periferioissa jää hyvin vähälle huomiolle Leninin tutkimuksessa. Käkönen ei myöskään näe finanssipääoman valtaa niin keskeisenä kuin Lenin (emt. 101). Lisäksi hän havaitsee ristiriidan Leninin esityksen ja Leninin esittämien varsinaisten imperialismin määritelmien välillä. Esityksessään Lenin käsittelee kapitalismin laajentumista imperialismin toiminnallisena sisältönä, mutta ei sisällytä sitä yhteenkään imperialismille antamaansa määritelmään. Leninin määritelmät kiinnittyvät kapitalismin kehityksen yleiseen prosessiin, mutta eivät määrittele imperialismia kansainvälisenä järjestelmänä (emt., 53).
Myös Lindseyn (1982) mukaan Lenin kykenee esittämään eheän teorian monopolisoitumisesta, mutta kokonaisuutena imperialismin analyysi on puutteellinen. Lenin kiinnittää Lindseyn mukaan huomiota lähinnä vain kapitalistien välisiin suhteisiin eikä muuttuneisiin tuotannon yhteiskunnallisiin suhteisiin. Lenin mainitsee Imperialismi-pamfletissaan työnjaon kansainvälisen muutoksen, tuotantotoiminnan siirtymisen maasta toiseen sekä työvoiman joustavuuden ja liikkuvuuden lisääntymisen. Kuitenkin Leninin valinta tutkia aikakauden pääpiirteitä keskittämällä huomio nimenomaan hallitsevaan luokkaan ja muutamiin valtioihin tekee hänen näkökulmansa vaillinaiseksi.
Suurimpana Leninin imperialismianalyysin heikkoutena Lindsey pitää Leninin täyttä hiljaisuutta voiton suhdeluvun laskutendenssistä. Lenin tunsi Marxin teorian (ks. esim. T21, 52), mutta hän ei suoraan liitä sitä kapitalismin kriisiytymiseen. Omassa esityksessään
Lenin liittää kriisit sijoittajien irtautumiseen tuotantotoiminnasta, spekulatiiviseen talouteen, raaka-ainelähteistä käytävään kilpailuun ja pääomien ”tulvimiseen” yli rajojen.
Marxin teorian voi lukea olevan implisiittisesti läsnä ja näin Leniniä on myös luettu (esim. Mommsen 1982, 48-49). Lenin ei kuitenkaan yhdessäkään imperialismia käsittelevässä kirjoituksessaan puhu suoraan voiton suhdeluvun laskutendenssistä, ja myös laajemmin katsottuna kriisien perustavien syiden erittely on Leninin kirjoituksissa hajanaista – vaikka hän käsitteleekin ”vallankumouksellista kriisiä” kymmenissä kirjoituksissaan.
Koska kapitalismin kriisit avaavat mahdollisuuksia vaihtoehtoisille kehityskuluille, on kriisien analysointi ja kriisiytymisen syiden tutkimus tärkeä osa vasemmiston toimintaa.
Voiton suhdeluvun laskutendenssi ei tietenkään ole kaikkien eikä kaikenlaisten kapitalismin kriisien taustalla, mutta Pääoman kolmanteen osaan perustuvan klassisen marxilaisen käsityksen mukaan tämä on hyvin keskeisen kapitalismin kriisiytymisen aiheuttaja. Karl Marx ja Friedrich Engels (sic) liittävät Pääoman kolmannen osan viidennessätoista luvussa ”Lain sisäisten vastakohtaisuuksien kehitys” laskutendenssin lain kapitalismin kriisiytymiseen. Voiton suhdeluvun lasku johtaa kilpailuun tuotantomenetelmien kehittämisestä ja samalla myös keinotteluun, uusiin pääomasijoituksiin, ”seikkailuun” jolla pyritään varmistamaan yleistä keskitasoa suurempi voitto. (Marx 1976, 244-268; ks. myös Lahikainen & Ronkainen 2009, luku 4; Marxin käsikirjoituksen suhteesta Engelsin tekstiin ks. Heinrich 2007, 200-202.)
Harvey pitää erilaisten arvopapereiden huomattavaa lisääntymistä tärkeimpänä piirteenä 1970-luvulla alkaneessa suuntauksessa reaalituotannosta keinotteluun. Nykyisessä vaiheessa tärkeää ei ole niinkään vallan keskittyminen rahoituslaitoksiin, vaan uusien rahoitusinstrumenttien ja markkinoiden räjähdysmäinen kasvu, joka samalla on yhdistynyt entistä hienostuneempaan rahoituskoordinaatioon maailmanlaajuisesti. […]
Olen taipuvainen ajattelemaan, että tuotannossa, työmarkkinoilla ja kulutuksessa saavutetut joustavuudet ovat enemmänkin lopputulos kapitalismin pyrkimyksestä löytää ratkaisu kriisitendensseilleen kuin toisin päin. Tästä seuraisi se, että rahoitusjärjestelmä on saavuttanut kapitalismin historiassa ennennäkemättömän itsenäisyyden reaalituotannosta, ja on viemässä kapitalismia ennennäkemättömien finanssisektorin vaarojen tielle. (Harvey 1990, 194.)
Lähes 20 vuotta sitten kirjoittaneen Harveyn näkemykset ovat viime aikoina saaneet huomattavaa lisäpainoa, kun pörssikupla on puhjennut jo kaksi kertaa kymmenen vuoden sisään. Näistä vuonna 2008 puhjennut kriisi on johtanut sodanjälkeisen historian vakavimpaan talouslamaan. Tästä huolimatta Wall Streetillä suunnitellaan jo vastaavanlaista keinotteluhanketta, tällä kertaa henkivakuutuksilla. (Anderson 2009.)
Porvarillisessa talousjournalismissa oletetaan yleisesti, että kasvu on kapitalistisen talouden normaali olotila. Oletus näkyy siitä, että paikallaan polkevalle taloudelle ei haeta selitystä järjestelmästä itsestään, vaan yleisen tehottomuuden tai kaupan esteiden tapaisista ”häiriötekijöistä”, jotka puhdistamalla sinänsä hyvä järjestelmä saataisiin taas kuntoon. Tätä vastaan Paul Sweezy ja Paul Baran esittivät alun perin vuonna 1966 ilmestyneessä kirjassaan Monopolipääoma teesin, että kasvu ei suinkaan ole kapitalismin normaali olotila, vaan päin vastoin poikkeus; normaalisti kapitalismi pyrkiikin kehittymään kohti pysähdystilaa, stagnaatiota.
Viestintäteknologian ja liikenneyhteyksien kehitys on ollut eräs ehto nykyisen kaltaiselle finanssikapitalismille. Tuotteiden kuljetus vie edelleen paljon aikaa, mutta sekin on rahtilentokoneiden ja muiden entistä parempien liikenneyhteyksien ansiosta huomattavasti nopeampaa kuin aiemmin. Lentoyhteydet ja Internet yhdistävät tilaa ja valtaa uudella tavalla ja lyhentävät etäisyyksiä niin tilallisesti kuin ajallisesti. On entistä helpompi hajauttaa tuotantoa alihankkijaverkostoihin ja kilpailuttaa työvoimaa kansainvälisemmin ja nopeammalla sykkeellä.
Finanssisektorin kasvu ja informaatioteknologioiden kehitys ei kuitenkaan ole johtanut siihen usein liitettyyn desentralisaatio- ja hajautumissuuntaukseen. Päinvastoin, maailmanlaajuiset pääomanliikkeet ovat toisen maailmansodan jälkeen keskittyneet lähinnä johtavien kapitalistimaiden väliseksi liikenteeksi, jopa suuremmassa määrin kuin muutamia vuosikymmeniä sitten.
Vuosien 1980 ja 2005 välillä rikkaiden maiden osuus kansainvälisistä suorista sijoituksista (FDI) nousi 56 prosentista vuonna 1980 peräti 70 prosenttiin vuonna 2006. Vuosituhannen vaihteessa puhjenneen IT-kuplan ollessa suurimmillaan 80 prosenttia kansainvälisistä suorista sijoituksista tapahtui rikkaiden maiden välillä, ja vuonna 2005 pelkästään Iso-Britannia yksin vastaanotti maailman FDI:stä 18 prosenttia. (Doogan 2009, 69.) Dunn vahvistaa tämän kuvan, sillä huolimatta paikoin merkittävästäkin finanssivirrasta veroparatiiseihin, 1900-luvun parin viimeisen vuosikymmenen aikana ”suuntaus, sikäli kun sellaista oli havaittavissa, oli lähinnä finanssioperaatioiden keskittyminen alan perinteisiin keskuksiin”, New Yorkiin, Lontooseen ja Tokioon. (Dunn 2004, 164.)
Vaikka nykykapitalismi on selvästi erilaista kuin vaikkapa ennen toista maailmansotaa, ei mielestämme ole perusteltua nähdä 1970-luvun jälkeisessä kehityksessä paradigmaattista muutosta. Lisäarvon tuotanto on edelleen taloudellisen toiminnan perusmotiivi, jonka edellytysten kriisiytyessä tuotantolaitokset pysähtyvät, vaikka työvoima, raaka-aineet ja tarve työn tuotteille ei ole kadonnut mihinkään. Mutta jos järjestelmän toimintaperiaate ei olekaan ratkaisevasti muuttunut, niin työväenliikkeen ja vasemmiston on.
Länsimaisen vasemmiston pitkä marssi kapitalistisen talouden vastuunkantajana jatkuu yhä, ja sosiaalidemokratian ohella siihen ovat pitkälti liittyneet myös aiemmin siitä vasemmalla olleet voimat. Jos jossakin tarvitaan paradigmaattista muutosta, niin tässä, ja mielestämme leniniläinen politiikan tekemisen tyyli tarjoaa hyvän lähtökohdan esimerkiksi työnantajalähtöisen elvytyskonsensuksen murtamiseksi (tyylin hahmottelusta ks. Salo 2009).
Vuoden 1914 katastrofiin, kapitalismin ja vasemmiston kriisiin ja sen esiin nostamiin kysymyksiin Lenin vastasi imperialismin kehityspiirteiden ja sisäisten ristiriitojen erittelyllä. Kapitalismin monopolisoitumistendenssi on Leninin imperialismianalyysin vakuuttavin osa. Lenin oli lukenut Pääomansa ja pystyi Marxin analyysin kautta tarkastelemaan muuttunutta kapitalismia.
Lenin tutkii kapitalismia maailmanjärjestelmänä, mutta ei totaliteettina, kiinnittäen huomiota myös eri alueiden ja kansakuntien välisiin suhteisiin. Hänen analyysinsä onnistuu paikantamaan 1900-luvun alun uuden kapitalismin hallitsevan ”valtakeskuksen”, finanssipääoman. Tutkimuksessaan Lenin ei kiinnitä huomiotaan ainoastaan kapitalismin kehityksen taloudellisiin piirteisiin, vaan myös poliittisiin ja ideologisiin ulottuvuuksiin, mikä on laskettava Leninin tarkastelutavan rikkaudeksi. Leninin esityksen suurimmat puutteet ovat sen rikkonaisuus ja muutaman taloudellisesti johtavan maan erityispiirteiden epäjohdonmukainen painottaminen.
Erityisesti pankkien vallan korostaminen näyttäytyy nykyisen tiedon valossa virheellisenä. Vallankumouksellisen työväenliikkeen poliittisiin päämääriin analyysi oli riittävä, mutta esityksen teoreettiselle kantavuudelle olisi ollut eduksi jos Lenin olisi tutkinut kapitalismin kriisiytymisen syitä tarkemmin.
-----
Kirjoittajana arvelen tuon kritiikin melkoisen ontoksi. En havaitse siinä minkäänlaista progressiivista – edistävää – panosta. Joten julkaisuni tarkoitus on herättää tästä aiheesta laajempaa keskustelua.
Lopuksi totean, että olen itse pohdiskellut sitä, onko monopolipääoma jo sellaisessa kriisissä, että se on kapitalismin sisäisten ’lakien’ vuoksi tilanteessa, joka vie sen - joko väistämättömään tuhoonsa - tai koko sitä ylläpitävän talousjärjestelmän radikaaliin uudelleenorganisoitumiseen.
Mitkä voisivat olla tuon globaalin sortumisen muodot ja seuraukset? Ja ketkä ehkä voisivat osin säästyä ja ketkä ensisijaisesti sortua suoraan tuhoonsa?
Kysymykset ovat tärkeitä, kun valtiojohtomme ei tunnu hallitsevan kansan sille antamia valtaoikeuksia, vaan on ajopuun lailla luovimassa Suomen kansaa kohti vaarallista vihanpitoa ja jopa kohti mahdollista sotaa. Nykyään sodan vaara on koko ihmiskunnan kohtalonkysymys. Ydinsodasta ei voi selvitä kukaan. Se ei ole mahdollisuus, vaan ainoastaan ihmisen olemassaolon ydinkysymys. Joko olla – tai lakata olemasta. Vain ne ovat vaihtoehdot.
Mika Kovin