Kaappaushyökkäyksen uhkakuvat Kekkosen kaudella
*
Kenraalimajuri Kaarle Juhani Ruudun muistokirjoituksessa (HS 6.9.2015) kerrottiin 1960-luvun lopun puolustussuunnitelmista mm. tähän tapaan:
”Vasta Tšekkoslovakian kriisi 1968 oli riittävä peruste uhkakuvan mukaisin toimenpiteisin Suomessa. Pääesikunnan valmistelutoimenpiteet oli jo ennalta viety pitkälle, sillä puolustusvoimain komentajalle esiteltiin 6. elokuuta keskeiset ratkaisut alueellisen puolustuksen loppuunsaattamiseksi. Aika uhkakuvan virallisemmalle julkistamiselle tuntui kuitenkin olevan sopiva vasta 1969, jolloin Ruotuväki-lehti julkaisi Ruudun kirjoittaman artikkelin kaappaushyökkäyksestä.
Teksti aiheutti tuoreeltaan hämmennystä, sillä sen sisällön sekä uhkamallin katsottiin viittaavan liiaksi Neuvostoliiton toimiin Tšekkoslovakiassa.” http://www.hs.fi/ihmiset/a1441417766895
*
Negrologin kirjoittaja: ye-majuri Marko Palokangas väitteli vuosi sitten sissitoiminnasta suomalaisessa sotataidoissa ja kenraaliluutnantti Veikko Koppisen elämäntyöstä.
Nykyaikaisella suomalaisella sissitoiminnalla on nimittäin suhteellisen lyhyt historia. Nykymuotoisen sissitoiminnan yhtenä vahvana isäehdokkaana voidaan pitää Veikko Koppista ja hänen romaanikäsikirjoitustaan ”Räjähtävä tyhjyys”. Koppinen oli suurelle yleisölle tuntemattomaksi jäänyt suomalainen upseeri, jolle sissiasiat tuntuivat olleen osa elämänkatsomusta.
Lue lisää Veikko Koppisesta Suomen Sotilas -lehden numerosta 2/2014, jota on saatavana hyvinvarustetuista lehtipisteistä tai tilaamalla www.suomensotilas.fi/fi/tilaa
Tiivistelmä ko. artikkelista tässä: http://www.suomensotilas.fi/veikko-koppinen-ladun-avaaja-upseeri-isa-runoilija/
Ks. myös:
https://www.facebook.com/suomensotilas/posts/10152066256710686
*
Tohtori Marko Palokankaan ”RÄJÄHTÄVÄÄ TYHJYYTTÄ - Sissitoiminta suomalaisessa sotataidossa” on luettavaissa Doriassa: *
http://www.doria.fi/bitstream/handle/10024/96810/palokangas%20(net).pdf?sequence=2
Teos perusteellinen järkäle, aihepiirinsä raamattu, jota alasta kiinnostuneet harrastajatkin voivat lukea suurella mielenkiinnolla.
Seuraavassa lyhyt katkelmakoonnos Marko Palokankaan väitöskirjasta kohdasta, jossa kerrotaan Suomen puolustusjärjestyksen uusista piirteistä Kekkosen kauden keskivaiheilla, 1960-luvun lopun myrskyisissä oloissa. Samalla saamme hieman taustoitusta Juhani Ruudun panoksesta tuossa työssä.
*
Kaappaushyökkäyksen uhkakuvasta yllätyshyökkäyksen torjuntaan
Ruotuväki-lehti julkaisi helmikuussa 1969 everstiluutnantti Juhani Ruudun kirjoittaman
artikkelin kaappaushyökkäyksestä varustettuna veret seisauttavalla kansikuvalla (kuva taivaalta, joka on täynnä maahanlaskua suorittavia vihollisen laskuvarjojääkäreitä. VH). Artikkelissaan
Ruutu analysoi kaappaushyökkäyksen tarkoitusperiä ja suoritusperiaatteita. Ruudun
mukaan kaappaushyökkäyksessä hyökkääjä pyrkii ratkaisuunsa ensisijaisesti liikkeen avulla
maahanlaskuja ja maihinnousuja suorittaen sekä moottorimarssein suoraan kohteelle.
Katso: Palokangas: emt, s. 356.
*
Paikallispuolustuksen voimakas kehittämistarve vuosina 1967 ja 1968 liittyi myös oleellisesti
Euroopan kiristyneeseen turvallisuuspoliittiseen tilanteeseen ja arvioituun sotilaalliseen
uhkakuvaan. Vallitsevaksi uhkakuvaksi etenkin sotilaiden ajattelussa oli hahmottunut
todennäköisimpänä vaihtoehtona nopea yllätyshyökkäys eli rajoitettu strateginen kaappaus,
johon itsenäisyyttä uhkaavat sisäiset voimat yhtyisivät kumouksellisen sodan keinoin.
Leveällä rintamalla tapahtuvaa yllätyshyökkäystä pidettiin toisena, joskin epätodennäköisempänä
vaihtoehtona terrorihyökkäysten lisäksi.
Pääesikunnan operatiivisen osaston päällikkö, eversti L. K. Välimaa laati vuonna 1966 muistion, jossa hän kuvasi seikkaperäisesti Suomeen mahdollisesti kohdistuvien sotilaallisten uhkakuvien eri vaihtoehtoja. Välimaan mukaan yllätyshyökkäys toteutettaisiin niin sanottuna rajoitettuna sotana, jossa hyökkääjä voimakkain joukoin tunkeutuisi nopeasti Suomen alueen tärkeisiin kohtiin. Siksi vihollisen nopeaan sodanavaukseen valmistautuminen tulisi ottaa operatiivisen suunnittelun ja valmistautumisen lähtökohdaksi.
Kaikesta päätellen Välimaan ajatukset pohjautuivat sekä vuoden 1956 Unkarin kansannousuun että Neuvostoliiton kiristyneeseen otteeseen satelliittimaissaan Euroopassa 1960-luvun aikana.
Ajatus rajoitetusta strategisen kaappauksen mahdollisuudesta oli esillä operatiivisessa suunnittelussa ja kehitystyössä jo 1960-luvun puolivälistä lähtien.
Kaappaushyökkäyksen
käsitteen sisältöä esiteltiin virallisemmin vuonna 1967 kirjoitetussa puolustusvoimille tarkoitetussa
opetuspaketissa Maanpuolustuksen perusteet. Vallitsevan ja virallisen uhkakuvan
mukaan hyökkäys Suomeen saattoi kohdistua yllätykseen pyrkivänä ”kaappaushyökkäyksenä
tai suurhyökkäyksenä”. Kaappaushyökkäystä ei erikseen määritelty, mutta esimerkkeinä
käytettiin toisen maailmansodan aikaisia miehitysoperaatioita Norjasta ja Tanskasta.
Yllätyshyökkäyksen sen sijaan määriteltiin olevan ”keskitetyin voimin ja voimakkaan tulen tukemana suoritettua laajamittaista hyökkäystä maan puolustuskyvyn murtamiseksi ja sen alueen valtaamiseksi”.
Alueellisen puolustuksen kehittämistyössä 1960-luvun alkuvuosista lähtien mukana ollut Juhani Ruutu tiivisti 1960-luvun lopulla esille tuodun sotataidollisen ajattelun muutoksen seuraavasti: ”Esille nousi niin sanotun kaappaushyökkäyksen mahdollisuus. Suurvallan ilmaylivoima mahdollisti hyökkäyksen Suomessa yhdenaikaisesti kaikkiin tarkeimpiin kohteisiin, olivatpa sitten kysymyksessä viesti- tai kuljetusyhteydet, valtionhallinto tai puolustusvoimat. Kaikki arat kohdat olivat alttiina samanaikaiselle yllätykselle – kaappaushyökkäykselle. Naiden seikkojen vuoksi täytyi saada aikaan puolustusjärjestelmä, jossa olisimme valmiina kaikkialla Suomessa pahimman varalta.”
Käytännössä tämä tarkoitti osaltaan paikallisjoukkojen toimenpitein valtakunnan rajoilta aloittamaa sekä vihollista hidastavaa ja kuluttavaa sissisodankäyntiä osana alueellista taistelua.
Sama pohdiskelu kaappaushyökkäyksen mahdollisuudesta jatkui Pääesikunnan operatiivisella osastolla vielä seuraavina vuosina. Osastonpäällikön viransijaisena toiminut everstiluutnantti Ermei Kanninen laati maaliskuussa 1968 Suomen puolustusvalmiudesta laajan muistion, jossa hän pohti kaappaushyökkäyksen mahdollisuutta ja todennäköisyyttä. Kannisen mukaan yllätyksellinen kaappaushyökkäys Suomeen saatettaisiin toteuttaa yleismaailmallisen ja erityisesti eurooppalaisen kriisin aikana.
Hyökkäys tapahtuisi huomattavin voimin valtakunnan elintärkeän alueen strategisesti merkittäviin kohteisiin. Kannisen mukaan sotilastiedustelu pystyisi saamaan ennakkovaroituksen Suomeen suuntautuvasta kaappaushyökkäyksestä kaksi vuorokautta ennen kaappaushyökkäysoperaation aloittamista, joten yllättäenkin alkavassa kriisissä valmiuden kohottamista rauhanaikaisten joukkojen keskuudessa pidettiin mahdollisena. Tällä kahden vuorokauden ennakkovaroituksella
mahdollistettiin kantajoukkoperusteisten joukkojen valmiuden kohottaminen ja saattaminen taisteluvalmiuteen.
Vasta Tshekkoslovakian kiristynyt tilanne keväällä ja varsinainen miehitysoperaatio elokuussa
1968 oli osaltaan riittävä peruste uhkakuvan mukaisiin toimenpiteisiin Suomessa vuosina 1968–1969. Tshekkoslovakian tilanteen ollessa kriittisimmillään, Suomen sotilastiedustelu sai tarkkoja ja yksityiskohtaisia tietoja tilanteen kehittymisestä. Tiedoista pystyttiin kokoamaan nopeasti tarkkoja muistioita tasavallan presidentin, puolustusneuvoston ja puolustusvoimien johdon käyttöön.
Pääesikunnan tiedusteluosasto esitti ensimmäiset tilannekatsaukset Tshekkoslovakian tapahtumista tasavallan presidentti Urho Kekkoselle elokuun 22. päivänä, eli noin vuorokausi Varsovan liiton aloittaman miehitysoperaation jälkeen. Raporteissa esitettiin rohkeasanaisia arvioita Neuvostoliiton politiikan päämääristä, miehitysjoukkojen taktiikasta sekä sotilasoperaation edistymisestä ja onnistumisesta.
”On ennen muuta selviö, että elämme yhä maailmassa, jossa vallitsee vahvemman oikeus. Tšekkoslovakian tapahtumat ovat jälleen kerran muistuttaneet siitä viime vuosikymmenien usein antamasta – mutta juhlapuheissa yhtä usein unohdetusta opetuksesta, että pienten ja suurten kansojen välinen ystävyys on vain tarkoituksenmukaisuuskysymys.”
Saaduista tilannetiedoista oli päätelty, että miehitysjoukkojen oli käsketty käyttää väkivaltaa niin vähän kuin mahdollista. Miehitysoperaation katsottiin perustuvan liikkeeseen ja joukkojen ylivoimaan. Ennen kaikkea Neuvostoliitto oli pyrkinyt panostamaan mediasodankäyntiin, ja interventiota pyrittiin heti operaation alusta lähtien perustelemaan kansainväliselle medialle oikeutettuna toimenpiteenä.
Vasta syyskuun 2. päivänä, siis noin 11 päivää interventio-operaation käynnistymisestä Pääesikunnan tiedusteluosastolla oli tarkka kuva miehitysoperaatioon johtaneesta Tshekkoslovakian poliittisesta kehityksestä sekä miehityksen toteutuksesta. Tiedot esiteltiin myös tasavallan presidentin johtamalle puolustusneuvostolle.
Sotilastiedustelun keräämien tietojen mukaan Varsovan liiton joukkojen valmistautuminen kaappaushyökkäykseen alkoi jo maaliskuussa, mahdollisesti jopa aiemminkin. Varsinaista hyökkäyspäätöksen tekemisen ajankohtaa ei tiedusteluosasto ollut pystynyt aivan tarkasti selvittämään. Tiedusteluosaston saamien tietojen mukaan miehitysjoukkojen toiminnan kannalta yllättävintä oli, ettei miehitysjoukkoja otettukaan vastaan sankareina ja vapauttajina, kuten heille oli ennen operaation aloittamista kerrottu. Sen sijaan tshekit olivat saatujen tietojen mukaan vaikeuttaneet aseettomalla vastarinnallaan neuvostojoukkojen huollon toimintaa merkittävästi. Osaksi siitä johtui, että neuvostojoukot olivat joutuneet toteuttamaan annettua miehitystehtävää lähes viikon ilman lämmintä ateriaa.
Palokangas: Emt. s. 348-352. http://www.doria.fi/bitstream/handle/10024/96810/palokangas%20(net).pdf?sequence=2
*
Pääesikunnan operatiivisen osaston päällikkö, eversti L. K. Välimaa laati vuonna 1966 muistion, jossa hän kuvasi seikkaperäisesti Suomeen mahdollisesti kohdistuvien sotilaallisten uhkakuvien eri vaihtoehtoja. Välimaan mukaan yllätyshyökkäys toteutettaisiin niin sanottuna rajoitettuna sotana, jossa hyökkääjä voimakkain joukoin tunkeutuisi nopeasti Suomen alueen tärkeisiin kohtiin. Siksi vihollisen nopeaan sodanavaukseen valmistautuminen tulisi ottaa operatiivisen suunnittelun ja valmistautumisen lähtökohdaksi.
*
Virallisten ja turvallisuuspoliittisten käsitteiden ohella sotilaallinen maanpuolustus kaipasi 1960-luvun loppupuolella tehtyjen uudistusten lisäksi perustamistehtäväluetteloiden (PTL) ja perusohjesääntöjen päivittämistä. Perustamistehtäväluettelo oli tarkoitus uudistaa vuoden 1970 puoliväliin mennessä, mutta kenttäohjesäännön yleinen osa tarvittiin jo sitä ennen joukkojen käyttöön.
Vuonna 1967 oli tehty päätös uudistaa vuoden 1958 Kenttäohjesäännön yleinen osa vastaamaan puolustusvoimien rauhan ajan organisaatioita ja koulutusta sekä sodan ajan operaatioita. Kirjoitusvastuu käskettiin aiemmasta tavasta poiketen Sotakorkeakoulun johtovastuulta Pääesikunnan operatiiviselle osastolle, sillä työ sisälsi paljon salaista tai henkilösalaista tausta-aineistoa, johon pääsyoikeus oli vain operatiivisen osaston rajatulla piirillä.
Ohjesäännön kirjoitusvastuu annettiin everstiluutnantti Juhani Ruudulle, joka palveli tuolloin Pääesikunnan operatiivisella osastolla toimistopäällikkönä.
Alkuvuonna 1969 ilmestyi Kenttäohjesäännön yleisen osan luonnos, jota ei totutun tavan mukaan jaettu kaikille joukoille, vaan sitä käytettiin taktiikan kehittämistyössä lähinnä Pääesikunnan ylimmän sotilasjohdon ja sotilasläänien esikuntien operatiivisen upseeriston keskuudessa. Luonnoksenakin kenttäohjesäännön yleinen osa vuodelta 1969 on mielenkiintoinen aikalaislähde, sillä se kuvaa erinomaisesti 1960-luvulla tapahtunutta muutosta niin sotilaallisessa uhkakuvassa kuin paikallispuolustusajattelussa ja sissisodassa.
Ohjesäännön mukaan paikallispuolustuksen tarkoituksena osana alueellista puolustusjärjestelmää oli muun muassa luoda edellytykset ”laajamittaiselle sissitoiminnalle ja tarvittaessa sissisodalle”.
Paikallispuolustusta ja siihen liittyviä valmisteluja varten yhtymän komentajalle alistetaan kaikki vastuualueella olevat joukot. Näihin tehtäviin oli tarkoitus käyttää ensisijaisesti varsinaisia paikallisjoukkoja, kuten rajavartio- ja vartiojoukkoja sekä muita erillisyksiköitä. Paikallisjoukkojen lisäksi tehtäviin voitiin käyttää erityistilanteessa myös tukijoukkoja ja tarvittaessa jopa selusta-alueelle sijoitettuja ylijohdon reservejä, kuten sissipataljoonia. Paikallisjoukkojen taisteluiden mahdollistamiseksi tarvittiin tukijärjestelmä, jossa voitiin hyödyntää siviililaitoksia ja paikallisia asukkaita.
Kaappaushyökkäyksen, jonka määriteltiin olevan ”strategiseen yllätykseen perustuva sotatoimi koko valtakunnan tai sen tiettyjen strategisesti merkittävien osien tai kohteiden nopeaksi miehittämiseksi antamatta puolustajalle mahdollisuuksia liikekannallepanoon ja keskityksiin sekä muihin suunnitelmallisiin vastatoimenpiteisiin”, tuli vastata ennen kaikkea ”strategisella puolustuksella”.
Osa strategista puolustusta oli sissisota, joka loi hyökkääjälle ennalta ehkäisevän pelotteen. Sissisodan määriteltiin olevan ”säännöllisten sotatoimien korvaamiseksi vihollisen miehittämällä laajahkolla (esim. sotilasläänin) alueella kaikin käytettävissä olevin kansainvälisten sopimusten sallimin keinoin tapahtuva sodankäynti. Sissisodankäynnin päämääränä on vihollisen kuluttaminen pitäen hallussa asteittain laajenevia tukeutumisalueita sekä liittyminen ratkaiseviin sotatoimiin vihollisen lyömiseksi. Saannollisten sotatoimien ohella käytävällä sissisodalla tuetaan välittömästi tai välillisesti myös rintamassa käytäviä sotatoimia, joihin sisältyvä sissitoiminta liittyy kiinteästi sissisotaan osallistuvien joukkojen toimintaan.”
Ohjesäännön kirjoittamiseen osallistunut Juhani Ruutu kertoi määritelmien ja käsitekuvausten tuottaneen runsaasti päänvaivaa niitä muotoiltaessa. Ohjesäännön kirjoittamisen aikaisissa lausunnoissa puututtiin etenkin sissisodan vaikutuksiin alueelle mahdollisesti jäävään väestöön:
”Sissisodan käsittelyssä olisi huomattava miehitetylle alueelle eri syistä jääneen tai jätetyn siviiliväestön asema ja vaikutus sotatoimien suorittamiseen, sen käsittelyssä huomioon otettavat yleiset näkökohdat ja sen keskuuteen muodostettava tai spontaanisesti syntyvä vastarintaliike valtakunnalliselta ja sotilasläänien kannalta.”
Sotakorkeakoulussa taktiikan opettajana palvellut eversti Niilo Simojoki laati kenttäohjesäännön yleiseen osaan liittyvän lausunnon sissisodasta. Lausunto oli luonteeltaan henkilökohtainen, mutta osoittaa Sotakorkeakoulun opettajiston perehtyneen sissisodan käsitteen aiheuttamiin ongelmakohtiin hyvin perusteellisesti.
Lausunnossaan Simojoki toteaa sissisodan olevan kenttäohjesäännön periaatteellisimpia kysymyksiä. ”Kyseinen kohta koskee niin syvästi siviiliväestöä ja sen kohtaloa, että mielestäni epärealistiset sissisotaharjoitukset edellytyksin, että esimerkiksi Helsinki – Turku sekä suuri osa Uuttamaata on evakuoitu, eivät saisi enää jatkua. Osassa Suomea tallaisten edellytysten luominen on mahdollista ja silloin ne on syytä luoda, osassa ei. Ohjesääntö ei saisi väistää tätä mitä suurimman luokan kysymystä.”
Simojoki käsitteli muistiossaan myös ongelmia sissisodan oikeudellisista säännöistä:
”Kysymys sissisotilaan kansainvälisestä oikeudellisesta asemasta sodassa on vielä siksi avoin, että tehtäneen virhe, jos ei uskalleta katsoa suoraan silmiin sen pahimpia seurauksia yksin ja alivoimaisena taisteltaessa. Pientä voidaan aina kohdella toisella tavoin kuin suurta. Tämä lähtökohtana allekirjoittaneelle tuottaa vaikeuksia käsitteiden sissi ja sissisota omaksuminen sellaisenaan. Eikö voitaisi kehittää ajattelua, että sissisota kuuluu saannolliseen sotatoimeen periaatteessa aina? Se yksinkertaisesti kuuluu doktriiniin.”
Simojoen mukaan olisi riittävää, että käsitteiden osalta kenttäohjesäännössä olisi puhuttu vain paikallispuolustuksesta ja sen eriasteisista joukoista sekä toimintatavoista.
On huomattava, että kaikista käsitesekavuuksista huolimatta vuoden 1969 Kenttäohjesäännön yleisen osan luonnoksessa ei sissisodalla tarkoitettu samaa sissisotaa kuin se kansainvälisessä käsitteistössä määriteltiin. Laajamittaista sissisotaa ei nähty mahdollisena toteuttaa Suomen oloissa.
Suurvallan miehittämänä harvaan asuttu maa ei yksinkertaisesti olisi pystynyt kansanhuollollisten perusteiden pettäessä pitkittämään sissisotaa. Totaalinen sissisota olisi edellyttänyt suuren, väkirikkaan maan ja erittäin omavaraisen valtiorakenteen, jossa maatalous ja hallinto toimisivat miehitystilanteessakin. Pääesikunnan ja osin valtiojohdonkin arvioiden mukaan kansallinen olemassaolo olisi pahimmassa tapauksessa turvattava myönnytyksin. Ruudun mukaan ”kunniakas itsemurha ei saanut tulla kysymykseen”.
Kaikkia kansainvälisiä sissisodan periaatteita ei pidetty Suomen oloihin yhteneväisinä. Vaikka Suomessa seurattiin tarkoin ulkomailla tapahtuneita sotia, esimerkiksi Indokiinan ja Vietnamin tapahtumia sissisodan näkökulmista, kansallisena lähtökohtana ei voinut olla samankaltaisen sissisodan toteutuminen.
Yhtäältä Suomella tuli olla alueita, joista olisi tilanteen niin vaatiessa pidetty kiinni ”kynsin ja hampain”, mutta toisaalta alueita, joista olisi voitu myös luopua kansallisen olemassaolon säilyttämiseksi ja joissa hyökkääjä kohtaisi jatkuvaa paikallisjoukkojen sissitoimintaa.
Emt. s. 363-366.
*
Evl. Juhani Ruudun visio:
Aika uhkakuvan virallisemmalle julkistamiselle tuntui kuitenkin olevan sopiva vasta vuonna 1969, jolloin (Puolustusvoimien uutislehti) Ruotuvaki-lehti (n:o 4/19.2.1969) julkaisi everstiluutnantti Juhani Ruudun kirjoittaman artikkelin kaappaushyökkäyksestä varustettuna veret seisauttavalla kansikuvalla. Artikkelissaan
Ruutu analysoi kaappaushyökkäyksen tarkoitusperiä ja suoritusperiaatteita. Ruudun mukaan kaappaushyökkäyksessä hyökkääjä pyrkii ratkaisuunsa ensisijaisesti liikkeen avulla maahanlaskuja ja maihinnousuja suorittaen sekä moottorimarssein suoraan kohteelle.
Kauppalaivojen ja liikennelentokoneiden käytöllä hyökkääjän oli tarkoitus pyrkiä yllätyksel-lisyyteen. Tulta käytetään, mikäli puolustajaa ei pystytä lamauttamaan yllätyksellisellä toiminnalla.
Artikkeli aiheutti tuoreeltaan hämmennystä, sillä sen sisällön sekä kaappaushyökkäyskäsitteen katsottiin viittaavan liiaksi Neuvostoliiton toimiin Tshekkoslovakiassa.
Tshekkoslovakian tapahtumilla oli heijastevaikutuksia myös sotakoulujen opetukseen. Esimerkiksi Sotakorkeakoulun yhdessä harjoituksessa ja muutamassa koulutyössä käsiteltiin kaappaushyökkäystilannetta pääkaupunkiseudun ja eteläisen rantamaan alueilla. Myös sissisodankäyntiä ja alueellista sissitoimintaa käsiteltiin monissa sota- ja karttaharjoituksissa.
Asetelma selviää hyvin esimerkiksi Pääesikunnan operatiivisen toimiston tekemistä havainnoista Sotakorkeakoulun johtamisharjoituksesta maalis–huhtikuussa 1969. Havaintojen mukaan Sotakorkeakoulu oli opetuksessaan omaksunut hyvin alueellisen taistelun ja voimassa olevan alueellisen puolustuksen ajattelutavan, vaikka opettajiston keskuudessa pohdittiin käytännön toteutuksen ja teorian välistä suhdetta erittäin kriittisesti
Emt. s. 356-358.
*
Sotakorkeakoulun yleisesikuntaosaston päällikkö, eversti Paavo Junttila oli huolissaan suurvaltavihollisen eli ennen kaikkea Neuvostoliiton sekä varsovan liiton osoittamasta sotataidollisesta kyvystä toteuttaa nopea kaappaushyökkäys mahdollisesti myös Suomessa.
Emt. s. 377.
*
Pohdintaa sissitoiminnasta
Kirjallisuudessa sissitoimintaa käsiteltiin lehdistön tavoin useissa artikkeleissa. Monista pohdinnoista, kuten esimerkiksi majuri Niilo Palménin ja kenraaliluutnantti Ermei Kannisen ansiokkaiden esitysten lisäksi, esille on nostettava erityisesti majuri Teo Haapajärven, everstiluutnantti Juhani Ruudun, majuri Ilkka Ilmolan ja majuri Heikki Kalpamaan kirjoitukset.
Everstiluutnantti Juhani Ruutu kirjoitti Jalkaväen vuosikirjaan vuonna 1969 hyvin selkokielisen ja jokseenkin fundamentaalisen artikkelin alueellisesta puolustuksesta. Kirjoituksen alaluvussa Sissisodankäynnistä alueellisen puolustuksen osana hän selvitti erinomaisesti kansallisia näkemyksiä sissisodan luonteesta ja päämääristä. Ruutu viittasi kirjoituksessaan myös vuotta aiemmin samaisessa vuosikirjassa ilmestyneeseen majuri Teo Haapajärven artikkeliin Sissitoiminnasta ja sissikoulutuksesta, joka keskittyi käsittelemään enemmän sissitaktiikkaa.
Molemmat artikkelit pyrkivät selittämään sissitoiminnan keinovalikoimaa sotataidon näkökulmasta.
Tärkein havainto ja sanoma kirjoittajilta oli kuitenkin suunnattu suuren yleisön lisäksi puolustusvoimien ja rajavartiolaitoksen johdolle. Sissisodankäynnillä ja -toiminnalla oli yhä kasvava rooli aluepuolustuksessa, mutta sen kehittäminen sekä eritoten osaaminen vaativat suurta panostamista henkilökunnan ja reservin kouluttamiseen. Erämiestaitokoulutuksesta tulisi siirtyä hetimiten taktiikan, taistelutavan ja käytössä olevien välineiden tehokkaaseen opettamiseen.
Majuri Ilkka Ilmola käsitteli samaa aihepiiriä, tosin vasta vuonna 1977 julkaistussa kirja-artikkelissa. ”(Suomen puolustusjärjestelmän) suorituskykyä arvioitaessa ei tietenkään saa unohtaa paikallisjoukkojemme sissitoiminnan vaikutusta prikaatin taisteluun. Voimakas paikallispuolustus sissijoukkoineen avaisi mahdollisuudet puutteellisestikin aseistetuille yleisjoukoille.”
Vuonna 1977 julkaistussa Taistelukoulun 50-vuotishistoriikissa esiteltiin ensimmäisen kerran Sissitoimintaoppaan (1979) luonnosteltua sisältöä. Artikkelin kirjoittaja, majuri Heikki Kalpamaa oli perehtynyt useiden vuosien ajan komppanian ja joukkueen sissitoimintaan ja johtanut 1970-luvun puolivälistä Karjalan Prikaatissa ja Taistelukoululla palvellessaan sissitoimintaoppaaseen liittyvää taustatutkimusta sekä kirjoittamistyötä.
Artikkelissa Kalpamaa lieventää Paakkisen ja Koppisen välillä esiintynyttä eripuraa kootun ja hajautetun taistelutavan välisestä suhteesta. ”Alueellisen taistelun periaatteiden mukaan liittyy yleis- ja paikallisjoukkojen sissitoiminta kiinteästi kaikkiin taistelun vaiheisiin. Hajautettu ja koottu taistelutapa eivät ole toisiaan poissulkevia vaan molempia tarkoituksenmukaisesti käyttäen saadaan joukkueen ja komppanian taistelusta irti paras mahdollinen teho.”
Kalpamaalla oli Sissitoimintaoppaan kokoajana tärkeä rooli selventää ja poistaa sissitoimintaan sekä alueelliseen taisteluun liittyviä väärinymmärryksiä. Myös sotakoulujen kymmenissä tutkielmissa käsiteltiin sissisodankäyntiin ja alueellisen taistelun sissitoimintaan liittyviä ongelmia.
Kenties analyyttisin sissisodan strategisen monimuotoisuuden kooste aikakaudellaan oli kapteeni Esa Seppäsen Sotakorkeakoulun diplomityöstä laajennettu kirja Sissisota – aikamme sota vuodelta 1971.
Yksi tutkimus, jossa sissisodan mahdollisuuksia analysoitiin kriittisesti soveltuvuudeltaan Suomen oloihin, oli kansallisesti merkittävä. Kapteeni Arto Eronen kirjoittaa esiupseerikurssin tutkielmassaan 1960- ja 1970-luvulla maailmalla nähtyjen sissisotien kokemusten olevan suomalaisille hyvin tärkeitä, vaikka kansallisesti ei siviilien käyttöön vastarinnassa varauduttaisikaan.
”Tutkittavissa sissisodissa tilanne on ollut painvastoin, silla siviileihin tukeutuminen on ollut päämuoto ja saannollinen tukeutumisjärjestelmä on ollut täydentävä, taisteluväline- ja osan muuta materiaalia käsittävä.”
Emt. s. 397-399.
*
Sissitoiminnasta sissisotaan ja päinvastoin
Miten yksittäisten henkilöiden muodostamat teoriat ovat vaikuttaneet kansallisen sissitoiminnan kehitykseen? Sissitoiminnan teoretisointi ja kehittäminen oli itsenäisyyden alussa vain muutaman henkilön aktiivisuuden ja näkemysten varassa. Ensimmäisen ”sissiteoreetikon viitan” otti harteilleen kenraali Karl Adaridi. Visionäärin ja sotataidollisen pohdinnan suunnannäyttäjänä Adaridi nosti sissitoiminnan mahdollisuudet suomalaisten sotilaiden ajatuksiin. Muitakin henkilöitä on ajanjaksolta löydettävissä, mutta etenkin Adaridin kirjoitukset sissitoiminnasta jäivät pysyvästi suomalaisen sotataidon historiaan.
Sotienaikaisen sissitoiminnan ymmärtäjäksi nousi Päämajan operatiivisen osaston päällikkö, eversti Valo Nihtilä. Hänen näkemyksensä ja esityksensä sissitoiminnan tehosta osoittautuivat myös sotakokemuksia tutkittaessa oikeansuuntaisiksi.
Sotienjälkeisen ajan suomalaisen sissisodankäynnin uranuurtajaksi on usein luonnehdittu Veikko Koppista. Sitä hän eittämättä olikin, mutta lähinnä ideoijana ja innovaattorina. Vaikka kylmän sodan ajan ”sissiteoreetikon viitta” voidaan perustellusti ripustaa Veikko Koppisen harteille, viitan saumaompeleissa oli useiden muidenkin henkilöiden neulanpistoja. Näistä henkilöistä esille voidaan nostaa yhtälailla Juhani Ruutu, Ermei Kanninen, Olavi Lopmeri, Paavo Ilmola, Väinö Volanen, Veikko Karhunen, Georg Ahonen, Juhani Paakkinen, Heikki Kalpamaa ja Ari-Ilmari Iisakkala.
Heillä kaikilla ja lukuisilla muilla henkilöillä on vahva rooli kansallisen sotataidon kehittämistyössä etenkin sissisodankäynnin ja sissitoiminnan parissa.
Miten kansainväliset suuntaukset ovat vaikuttaneet kansallisen sissitoiminnan kehitykseen?
Sotataidossa sissien merkitys korostui entisestään ulkomaisten esimerkkien valossa. Yhtäältä sissien toiminta niin Indokiinassa, Koreassa kuin Vietnamissa oli osoittanut toiminnan tehokkuuden. Toisaalta helikopterit ja ilmatiet olivat mahdollistaneet vastasissitoiminnan laajentamisen.
Hyvin mielekiintoista on se, että Vietnamin sota vaikuttaa kuitenkin jääneen Suomessa varsin vähälle huomiolle. Vietnamin vapautusliikkeen tai Etelä-Vietnamin kansallisen vapautusrintaman käymää sissisotaa ei jostain syystä ainakaan tämän tutkimuksen perusteella julkisesti Suomen sotilaallisessa suunnittelussa laajemmin noteerattu. On yllättävää, että eräs yleisimmin käytetyistä kumouksellisen kansansodan ja sissisodan kansainvälisistä referensseistä 1960- ja 1970-luvulla ei noussut suurempaan rooliin sissitoiminnasta Suomen puolustusvoimien sisällä käydyssä keskustelussa.
Sotataidon peruspilareista ainakin kantama ja nopeus puolsivat sissitoiminnan tehoa.
Edellä esitettyä taustaa vasten oli siten varsin ymmärrettävää, että sissisodan nähtiin olevan mahdollista Suomen olosuhteissa, mutta se tuli liittää osaksi maavoimien muita operaatioita.
Olivathan kokemukset käydyistä sodista osoittaneet täysin mahdolliseksi koko maan tai sen osien joutumisen miehittämisuhan alaiseksi. Ylivoimaista vihollista vastaan voitiin taistella tavanomaisin keinoin, mutta puolustuksen mahdollisesti murtuessa taisteluita olisi jatkettu sissisodalla.
*
Sodankuva, sotataito, operaatiotaito ja taktiikka joutuivat kylmän sodan aikakaudella suurten muutosten ja nopean kehityksen myllerrykseen. Tämä lienee perimmäinen syy siihen, että sissisodankäynti sai jalansijaa ja nousi korostetusti esille osana suomalaista sotataitoa.
Sotilaallisen maanpuolustuksen perusteita ymmärtämättömien päättäjien, lähinnä poliitikkojen ja ihmisoikeusaktivistien mukaan sissisodan katsottiin kuitenkin sisältävän poliittisesti arveluttavia epätavanomaisia sodankäynnin menetelmiä, joista osaa voidaan verrata jopa terrorismin keinovalikoimaan. Tihutyöt, sodan oikeussääntöjen rikkominen tai epämääräinen räjähtävä tyhjyys eivät kuuluneet länsimaisen oikeusvaltion sodankäyntitapoihin, vaikka vastustaja olisi niin tehnyt.
Juuri siksi puolustusvoimien piirissä pyrittiin analysoimaan ja perustelemaan suomalaisen sotataidon sisältö ja käsitteet sekä selventämään ja määrittelemään ne myös yksiselitteisesti ymmärrettäviksi. Maata oli kyettävä puolustamaan tosiasioihin perustuvien suunnitelmien ja puolustusjärjestelmän avulla eikä tunnesidonnaisilla mielikuvilla, joita kansainväliset tapahtumat vahvasti näyttivät ruokkivan.
Suomen sotataidon laatu nojasi kylmän sodan aikana vahvasti käytännössä koettuun totuuteen.
Vihollinen toimi tavallaan, suomalaiset kehittivät maanpuolustusta omalla, juuri Suomen oloihin sopivalla tavalla. Ylivoiman jäljittelyn todettiin liian usein sotahistoriassa johtaneen karvaaseen tappioon. Tässä viisaudessa piilee myös sissitoiminnan kansallisen taktiikan ja soveltuvuuden ydin.
Kaikista ja etenkin sotatekniikan suomista avuista huolimatta sissiltä vaadittiin hyvää ruumiillista ja henkistä kestävyyttä sekä mielikuvitusta, oveluutta ja kekseliäisyyttä. Voimasuhteet vaikuttavat sodan kestoon ja vaiheistukseen. Pitkittäminen ei ole itsetarkoitus.
Miehitetyissä länsimaissa ei syntynyt laajaa kansansotaa, koska väestöä ei ollut sellaiseen henkisesti valmisteltu. Lännessä sodan katsotaan yhä olevan sotilaiden asia, ja väestöä on pyritty suojaamaan sen tuhoilta.
Sissisota on ollut ja on asevoimien ammattilaistuessa yhä enemmän vieras turvallisuusratkaisu teollisuusvaltiolle. Suomalainen sotataito ei kuitenkaan saavuttanut kylmän sodan aikana loppuaan. Kaukaa viisaat päättäjät ja upseeristo antoivat sotataidon elää kehittämällä sitä innovatiivisesti, mutta päämäärätietoisesti kohti asetettuja tavoitteita. Perusteltuja ja tutkimuksiin nojautuvia ratkaisuja pidettiin hätäratkaisuja kestävämpinä.
Emt. 439-440.
*