Pääministeri Juha Sipilä sanoi tv-puheessaan 16.9.2015 mm.: ”Suomen valtio on velkaantunut melkein miljoona euroa tunnissa seitsemän vuotta – yötä päivää - pyhää arkea. Näin emme voi jatkaa. Rahat loppuvat. Nyt on korkea aika miettiä missä mennään. Emme pääse pakoon tosiasioita.”
Tosiasia on, että on vaiettu niistä mahdollisuuksista, joita avaisi Suomen omaan rahaan ja itsenäiseen lainsäädäntöön siirtyminen, siis eurosta ja EU:sta eroaminen.
Pääministeri sanoi, että ”rahat loppuvat”. Mahtaako pääministeri tietää, että rahat eivät voi loppua sellaiselta valtiolta, jolla on oma raha, oma keskuspankki ja itsenäinen lainsäädäntö. Sellainenkaan valtio ei toki voi kestävällä tavalla painaa tai luoda rahaa loputtomasti. Tarvitaan tietysti taitavaa talouspolitiikkaa. EU-Suomessa omasta talouspolitiikasta on luovuttu. Ollaan EU:n ja euron pakkopaidassa.
Suomi luopui keskuspankkirahoituksesta jo v. 1985. Sen jälkeen on EU erikseen kieltänyt keskuspankkirahoituksen jäsenmailtaan. Valtio on nyt pankkien lainajonossa yritysten ja yksityishenkilöiden kanssa. Tämä mielipuolinen tilanne on yksi tosiasia.
Rahan hallinnan tulee kuulua valtiolle eikä pankeille.
Suomen valtion velan korkoja on maksettu vuoden 1990 jälkeen yli 70 miljardia (70 000 000 000) euroa. Valtio, jolla on oma raha, keskuspankki ja itsenäinen lainsäädäntö, ei tarvitse ulkomaista velkaa ollenkaan. Tällainen valtio voi lainata omalta keskuspankiltaan. Näin velasta maksetut korot jäävät valtion sisäiseen kiertoon.
Valtion viime vuosien velkaantumistahti on ollut samaa luokkaa kuin 1990-lopulta alkaen toteutettujen – lähinnä suurituloisimpia hyödyttäneiden - veronalennusten vuotuinen vaikutus. Samaa suuruusluokkaa ovat myös veronkierron ja aggressiivisen verosuunnittelun vuotuiset vaikutukset.
Valtapuolueita kiinnostaa heikoimmilta leikkaaminen, mutta veronkiertoa suositaan ja pääministeri näyttää esimerkkiä salaamalla omistuksensa.
Suomesta EU:lle menevät jäsenmaksut ja tullitulot ylittänevät 1,5 miljardia (1 500 000 000) euroa kuluvana vuonna. EU-jäsenyyden vuotuiset kokonaiskustannukset ovat paljon suuremmat. Mitään julkista keskustelua ei näy siitä, kuinka mielekästä on maksaa EU:lle suomalaisen yhteiskunnan ja hyvinvoinnin tuhoamisesta.
Suomalaisia on johdettu harhaan jo vuosikymmeniä. ”Ilman Euroopan unionia olemme tuomitut suurtyöttömyyteen ja jatkuvaan lamaan”, väitti tasavallan presidentti Martti Ahtisaari 18.8.1994. ”Jopa perättömästä tulee totta, jos sen sanoo korkeassa asemassa oleva” (Publilius Syrus).
Jotta petos olisi lähes täydellinen, europolitiikan vaihtoehdoksi nostettu perussuomalaiset on tosiasiassa hyvin tärkeä EU-politiikan jatkamisen tuki.
Toivoa sopii, että tosiasioita ei päästäisi enää pakoon. Pitkään on kuitenkin päästy.