Vaalien jälkeen demarileiristä on kuulunut kummia. Ensin puoluetta lähellä olevan ajatushautomon talouspoliittinen ideologi Antti Alaja ilmoitti kannattavansa perustuloa. Alaja on ollut merkittävä taustakeskustelija SDP:n talous- ja sosiaaliturvalinjauksissa. Aiemmin SDP on puolueena ja demarit yksittäisinä poliitikkoina ottaneet jyrkästi kantaa perustuloa vastaan ja tarveharkintaisen sosiaaliturvan puolesta.
Kuten ounastelin, kirjoitus ei jäänyt yksittäiseksi koepalloksi, vaan sillä selkeästi tunnusteltiin maaperää sille, että Suomi-Areenassa Antti Rinne itse tuli ulos perustulokaapista ja piti sitä ainakin varteenotettavana pohjana sosiaaliturvan kehittämiselle. Lähes samanaikaisesti toimihenkilöiden keskusjärjestön STTK:n puheenjohtaja Antti Palolapuhui mediassa suunnilleen samansuuntaisesti.
Rinteen aiemmin johtama ammattiliitto PRO kuuluu Palolan keskusjärjestöön, joten lienee varsin todennäköistä, että asiasta oli herrojen kesken keskusteltu etukäteen. Toinen vaihtoehto on sitten se, että kaikilla SDP:n puoluekirjan omaavilla Anteilla on laumatajunta. Tätä teoriaa tukee se seikka, että neljäs demari-Antti, Helsingin demareiden varapuheenjohtaja Antti Koskela kirjoitti tänne Puheenvuoroon oman mallinsa perusturvan kehittämisestä jokusen viikkoa sitten.
Kyseessä on selkeästi iso ajattelutavan ja politiikanteon muutos SDP:ssä, jonka ay-siipi on mielletty erityisen perustulokriittiseksi. Toisaalta vanhan polven työväkeä on vieroksuttanut ajatus vastikkeetta ja ilman erityistä perustetta kaikille jaettavasta rahasta. Perustulolla kieltämättä onkin monia vaikutuksia, jotka uhkaavat perinteisiä sosiaalidemokraattisen työpolitiikan rakenteita.
Toisaalta perustulo lisää työn tarjontaa tekemällä osa-aikaisen ja tilapäisen työn vastaanottamisesta helpompaa. Tämän on arveltu kiihdyttävän prekarisoitumiskehitystä ja heikentävän työehtoja erityisesti palvelualoilla. Toisaalta se voi, mekanismista riippuen, mahdollistaa vapaaehtoisen työnteon vähentämisen niille, joilla on jo täysiaikainen työsuhde. Tämän on pelätty rapauttavan julkisen talouden rahoituspohjaa, joka lepää tukevasti kokopäivätyössä käyvän keskiluokan hartioilla.
Perustulo – Se toiseksi paras vaihtoehto
Prekarisaatio ja vakituisessa työsuhteessa olevien palkansaajien keskiluokkaistuminen ovat molemmat tapahtuneita tosiasioita. Tässä tilanteessa merkittävä osa palkansaajista ei koe hyötyvänsä ammattiliittojen edunvalvonnasta juuri ansiosidonnaista työttömyysturvaa enempää ja prekariaatin kohdalla ei välttämättä senkään vertaa. Liittojen tiukka alakohtaisuus ja jakautuminen työpaikkaperusteisiin ammattiosastoihin tekee myös liitossa toimimisen hankalaksi ihmisille, joiden työpaikka ja ala vaihtelevat usein tai joilla ei edes ole vakinaista työtä. Keskiluokalle taas palkat ja työehdot määräytyvät pitkälti henkilökohtaisten tai työpaikkakohtaisten sopimusten pohjalta, eivät työehtosopimuksen mukaan.
Samaan aikaan yhä suurempi osa työikäisestä väestöstä ei syystä tai toisesta tunnu kelpaavan työnantajille, ainakaan mikäli heille pitäisi maksaa työsuorituksestaan palkkaa. Ainakin osittain taustalla on automaatio- ja digitalisaatiokehitys, jonka seurauksena ennätysmäärä suorittavan työn työpaikkoja on kadonnut. Netin lataus- ja streamauspalvelut ovat synnyttäneet myös suurta painetta perinteisille media- ja luoville aloille, jotka eivät kysynnän valtavasta kasvusta huolimatta kykene muuttamaan kasvanutta kysyntää tulovirroiksi. Se ehkäisee työvoiman siirtymistä laajasti näille aloille ja on johtanut jopa työvoiman vähentämiseen ja korvaamiseen harjoittelijoilla esimerkiksi käännöstyössä.
Näihin kaikkiin kysymyksiin on löydettävä jollain aikajänteellä pysyviä ratkaisuita. Jatkuvassa muutoksessa eläminen vaatii vastapainokseen joustavia turvallisia rakenteita. Työtä ja tuloja on jaettava uudelleen ja uusin perustein, koska hyöty ennennäkemättömästä vauraudesta kuuluu ainakin jossain määrin kaikille. Vähintäänkin yhteisten resurssien, energian ja luonnonvarojen jaossa syrjään jääneiden tulee saada jonkinlainen kompensaatio menetetyistä mahdollisuuksistaan, jotta jokin mahdollisuus menestykseen ja sosiaaliseen kiertoon säilyy.
Perustulo tarjoaa tähän ongelmaan ainakin lyhytaikaista ensiapua ja lievitystä, jonka pohjalle on mahdollista rakentaa kestävämpiä ja pysyvämpiä rakenteellisia uudistuksia työn ja varallisuuden jakautumiseen yhteiskunnassa. Käytännön haasteita järjestelmässä edelleen on, mutta pienellä annoksella tervettä järkeä mallista saataneen hyvä.
Askelittain kohti yksinkertaisempaa perusturvaa
Ensimmäinen haaste on tuen sopiva taso. Suomalaisten saamat perusetuudet vaihtelevat kotihoidontuella yhtä lasta hoitavan 342 eurosta (ilman kuntalisää) kuussa lapsettoman työmarkkinatuella olevien n. 705 euroon kuussa. Opiskelijoille asumistuki on integroitu tukeen, mutta muihin etuuksiin asumistukea voi hakea erikseen päälle. Lisäksi eläkeläisille on oma asumistukijärjestelmänsä. Jos tuet eivät riitä lain mukaiseen minimitoimeentuloon, voi lisäksi hakea toimeentulotukea sosiaalitoimistosta.
Esimerkiksi 600 euron perustulo olisi opiskelijoille selkeä tasokorotus, mutta työmarkkinatuella elävälle heikennys ja lisäisi tarveharkintaisten etuuksien tarvetta. Mikäli satasen alennus perusetuuteen kompensoitaisiin toimeentulotuella, byrokratian määrä ei vähenisi, vaan kasvaisi, koska toimeentulotuen perusteita syynätään huomattavasti tarkemmin kuin työmarkkinatuen. Jos taas perustulo kasvatettaisiin 700 euroon, syntyisi huomattavia haasteita rahoittaa 200 euron tasokorotus opintososiaalisiin etuuksiin.
Yksi mahdollisuus olisi sekin, että perustulon päälle maksettaisiin edelleen kaikki nykyiset tarveharkintaiset etuudet perustulon ylittävältä osalta. Tällöin perustulo voisi olla esimerkiksi 400 euroa kuussa. Byrokratiaa tämä uudistus ei merkittävästi keventäisi, mutta pienikin varma kuukausitulo voisi helpottaa nyt jatkuvassa tukienhakemisloukussa elävien työttömien, pätkätyöläisten, freelancereiden ja sosiaaliturvan paarialuokan, pienyrittäjien, asemaa. Toinen vaihtoehto on se, että opiskelijat ja kotivanhemmat rajataan perustulon ulkopuolelle, omiin tukijärjestelmiinsä.
Toisena haasteena olisi se, miten jatkossa säilytettäisiin sosiaaliturvaan sisältyvä sosiaalipoliittinen ohjausvaikutus ja ylläpidettäisiin veronmaksajien halua tarjota sosiaaliturvaa kansalaisille. Mikään rahanjako yhteiskunnassa kun ei onnistu ilman, että sillä on ainakin jonkinlainen sosiaalinen hyväksyntä. Pelkkä opintoaikojen rajaus tuskin nopeuttaisi opiskelijoiden valmistumista ja automaattiset etuudet saattaisivat vähentää työttömien tai sosiaalityötä tarvitsevien ohjautumista tukevien palveluiden piiriin. Toisaalta tukien ja palveluiden erottaminen toisistaan voisi ideaalimaailmassa painostaa viranomaiset kehittämään nykyisin huonosti tai jopa sortavasti toimivia työvoima- ja sosiaaliviranomaisia kehittämään toimintaansa.
Helpoin ratkaisu ongelmaan olisi se, että säilytettäisiin perusturvan syyperustaisuus, mutta korvattaisiin erisuuruiset etuudet yhdellä perusetuudella. Etuuden tason tulisi olla sellainen, että toimeentulotuen jatkuvasta käytöstä päästäisiin eroon. Samalla pitäisi taata, ettei ansaittu euro missään olosuhteissa leikkaa tukia enempää kuin 50 senttiä. Tukien takaisinperintää voisi myös lieventää, koska miksi rangaista ihmistä siitä, että hän on työllistänyt itsensä? 200 euroa ylimääräisiä etuuksia yhdessä kuussa on pieni hinta yhdestä ihmisestä vähemmän työttömyyskortistossa.
Syyperusteisuuden säilyttäminen olisi selkeä askel pois perustulon teknisestä ideasta ja takaisin kohti tarveharkintaista järjestelmää. Tämä olisi kuitenkin mielestäni jo askel perustulon henkisen perusajatuksen toteuttamiseksi. Tukijärjestelmä yksinkertaistuisi, työnteko helpottuisi ja ihmisiä saataisiin pois toimeentuloloukuista. Tällaiset uudistukset voisivat olla nopeasti toteutettavissa, mikä sekin palvelisi parhaiten niitä, joilla on hätä nyt eikä ensi vuosikymmenellä.
Tämä uudistus tuskin tyydyttää kovimpia perustulon kannattajia. En itsekään usko sen riittävän suomalaisen perusturvan ongelmien korjaamiseen. Siihen voisi kuitenkin yhdistää esimerkiksi pienen, 400 euron perustulon, joka poistaisi ainakin täydellisen sosiaaliturvan ulkopuolelle putoamisen välittömästi ja olisi askel kohti paremmin toimivaa sosiaaliturvaa.