Jos yksittäisessä kotitaloudessa menot alkavat olla säännöllisesti suurempia kuin tulot, säästöt hupenevat niiden suuruudesta riippuen joko muutamassa vuodessa tai jopa vain muutamassa kuukaudessa. Laskujen jäädessä hoitamatta velkojat riitauttavat ne ja seuraa maksuhäiriömerkintä, joka vaikeuttaa elämää huomattavasti. Tästä syystä suurin osa ihmisistä kiinnittääkin huomiota tiliotteisiinsa, vaikka Kela, työvoimatoimisto tai kunnan sosiaalitoimisto ei tällaiseen seurantaan pakottaisikaan. Suomalaisissa kotitalouksissa suurin osa veloista pyritään maksamaan pois velallisten työuran vielä kestäessä.
Valtiontaloutta hoidetaan myös niin, että hallitus sopii toimimisesta budjettikehyksien puitteissa. Tällä tavoin säädellään sitä, ettei alijäämä paisu kohtuuttomasti. Tosin valtionvelat eroavat kotitalouksien veloista niin, että niitä ei ole tarkoitus missään vaiheessa maksaa kokonaan pois siihen asti, että valtio jäisi velattomaksi. Kuitenkin yksittäiset erääntyvät valtionvelkakirjat pyritään maksamaan luottoluokituksen jyrkän pudotuksen uhalla pois määräpäivänä ja uusia velkakirjoja tarjotaan markkinoille, eli velkaa uusinnetaan. Jos valtion budjetti on alijäämäinen, vuoden aikana otetut uudet velat ovat suurempia kuin pois maksetut, ylijäämäisessä budjetissa tilanne on toisinpäin.
Joillakin valtioilla on ollut tapana pitää omaa valuuttaa siten, että se on maksanut maksusitoumuksensa pois ottamalla lainaa (käytännössä ilmaista rahaa) suoraan omalta keskuspankiltaan ja rahoittanut näin myös infrastruktuurihankkeitaan ja sosiaaliturvaansa. Tämäkin vaihtoehto toimii jotenkuten, mutta se ei poista budjettikehyksen tarvetta. Liiallinen kierrossa oleva rahan määrä aiheuttaa sen arvon alenemisen ja pienvaluuttojen kohdalla markkinoiden luottamuksen romahtamisen tyystin. Yhdysvalloissa on tätä varten velkakatto, jonka nostaminen vaatii sekä kongressin että edustajainhuoneen määräenemmistöt, Euroopan Unionissa euroalueella EKP ei saa suoraan rahoittaa jäsenmaita ja jäsenmaat eivät itse voi tehdä päätöksiä keskuspankin valtionvelanosto-ohjelmista. Euroalueen ulkopuolella olevia EU-maita koskee vastaavanlainen rajoitus omien keskuspankkiensa osalta.
Suomen valtion budjetti on ollut tämän vuosikymmenen puolella 5-9 miljardia euroa alijäämäinen vuosittain. Kahtena viime vuotena, jolloin alijäämä on ollut 5 miljardin luokkaa, on kuitenkin samanaikaisesti tehty 2 miljardin siirto valtion eläkerahastosta vuosittain, eli ilman sitä alijäämä olisi ollut 7 miljardia euroa. On keskusteltu paljon siitä, onko tämä tervettä ja uhkaako jatkuvista alijäämistä tulla Suomelle myöhemmin isoja haittaseuraamuksia. Suomi on juuri ylittänyt euroaluetta koskevan suositusrajan, jonka mukaan valtion velan suhde bruttokansantuotteeseen ei saisi ylittää 60%. Tosin Saksa, jota on pidetty Suomea esimerkillisempänä valtiontalouden pidossa, omaa 80% velan suhteen bruttokansantuotteeseensa, eli on paljon pidemmällä sääntöjenvastaisella puolella.
Olennaisempi kysymys on markkinoiden luottamus siihen, että kun yksittäisiä Suomen valtion velkakirjoja erääntyy, ne maksetaan määräpäivänä korkoineen. Kun näin tapahtuu, velkojat ovat tyytyväisiä, jos näin ei tapahtuisi, olisimme Kreikan tilanteessa. Jos velanmaksu alkaisi säännöllisesti vaatia valtion omaisuuserien myyntiä, se saattaisi hermostuttaa markkinoita jonkin verran, koska se olisi merkki pidemmän päälle yli varojen elämisestä.
Matala velkaantuneisuusaste ei aina ole tae siitä, että luottoluokitus olisi korkea ja sijoittajien luottamus huipussaan. Etelänaapurimme Viro on tästä hyvä esimerkki. Jos se laittaisi jonakin vuonna ison velkahuutokaupan pystyyn, kaikki velkapaperit eivät välttämättä menisi kaupaksi tai saisivat kylkeensä mojovan koron. Sijoittajat, ja tällä hetkellä luottoluokittajat, ovat kyllä huomanneet valtiontalouden ohuuden, heikon sosiaaliturvan ja koulutetun nuoren työvoiman paon. Joissakin maissa luottamusta heikentää epästabiili valtiojärjestelmä tai huono omaisuuden ja investointien suoja.