Muistan kevään kolmekymmentä vuotta sitten Ylivieskan Visurin kylällä. Lumet sulivat ja räystäästä tippui vesi, joka muodosti maahan houkuttelevia lammikoita. Olin seitsemän ja rakastin kevättä. Lällyä ja kuralätäkköojia.
Jokin oli kuitenkin toisin kuin ennen. Sinä keväänä mummo kielsi minua leikkimästä räystäästä tippuvalla vedellä. Vedessä oli jotakin miksi siihen ei saanut koskea. Se ei ollut turvallista. En vielä silloin ymmärtänyt mitään muuta kuin sen, että jossakin oli tapahtunut onnettomuus. Nyt ymmärrän paremmin, ja tiedän miksi.
Tsernobylin onnettomuus ei ole suinkaan jäänyt ainoaksi lajissaan. Viisi vuotta sitten valvoin toisen mummoni kuolinvuoteen äärellä kun maanjäristyksen seurauksena noussut tsunami tuhosi Fukushiman. Kaksikymmentäviisi vuotta kehitystä ja sama tapahtuu uudelleen. Vaikka kehitys menee edelleen eteenpäin, kukaan ei voi meille luvata etteikö yhtäkään onnettomuutta enää koskaan sattuisi.
Meille ihmisille on niin kovin tyypillistä ajatella, että nyt olemme parempia, viisaampia, ja kehittyneempiä kuin ihmiset ja heidän teknologiansa ennen meitä. Tähän harhakuvaan nojaten ajattelemme, ettei mitään enää koskaan sattuisi koska olemme nyt niin paljon parempia. Pelkästään ihmiskunnan historiaa tarkastelemalla voimme kuitenkin todeta, että ihminen kaikesta kehittyneisyydestään huolimatta kykenee toistuvasti epäonnistumaan. Ja onnettomuudet, katastrofit ja sodat seuraavat toinen toisiaan vääjäämättä. Mitään perustavanlaatuista muutosta sen suhteen, etteikö historiallinen kehitys edelleen jatkuisi, ei yksinkertaisesti ole näköpiirissä. Niin kauan kuin meillä on ydinvoimaa ja ydinaseita, on myös ydinonnettomuuksia. Emme pääse niistä eroon.
Vaikka teknologia kehittyykin, ja voi näennäisesti tarjota meille aina vain turvallisempia järjestelmiä, ei evoluutio kuitenkaan ennätä paikkaamaan inhimillisiä puutteitamme. Niin kauan kuin järjestelmiä suunnittelevat, rakentavat, ja käyttävät ihmiset, ovat onnettomuudet aina jossakin päin maailmaa mitä todennäköisimpiä. Inhimilliset ominaisuutemme kuten ahneus, huolimattomuus, itsekkyys, vallanhimo, tietämättömyys, väärään turvallisuuden tunteeseen tuudittautuminen ja yksinkertaisesti se, ettemme koskaan tule olemaan täydellisiä, aiheuttavat suurimman riskin ydinonnettomuuksille.
Yksi suurimmista harhoistamme tässä maassa on se, ettei mitään pahaa voisi koskaan tapahtua meille täällä Suomessa, koska tapaamme pitää itseämme syystä tai toisesta etevämpinä kuin muita maita ja muita kansoja. Tämäkin on inhimillistä, mutta muodostaa riskin niin meille itsellemme kuin tulevillekin sukupolville.
Usein on helpompaa olla ajattelematta, mutta niille jotka ajattelevat, ydinvoima herättää kysymyksiä. Tarvitsemmeko todellakin ydinvoimaa? Jos tarvitsemme, niin mihin ja mikä on tarpeemme hinta? Kuka sen hinnan maksaa?
Ennen ihmiskunnan tekemää valtavaa teknologista harppausta ja kasvua, ihminen ei kyennyt tekemään kovinkaan paljon pahaa toisilleen ja ympäristölleen suuressa mittakaavassa. Mitä kehittyneempiä olemme, sitä suurempi on vastuu, sillä teoillamme on laajemmat seuraukset. Me olemme tänä päivänä aivan toisella tavalla vastuussa niin itsestämme, lapsistamme, heidän lapsistaan, kuin ympäröivästä maailmastakin. Onko meistä todella kantamaan tämä vastuu? Olemmeko tarpeeksi kehittyneitä kantamaan sen myös moraalisesti? Vai ohjaako toimintaamme edelleenkin jatkuvan kasvun ja lyhytaikaisen voiton tavoittelu?
Ydinenergian ja ydinaseiden kanssa tekemisissä ollessamme voimme yhdellä ainoalla inhimillisellä virheellä tai pahantahtoisella ajatuksella saada aikaan maailmanlaajuista tuhoa, josta planeettamme ja sen asukkaat eivät toivu koskaan ennalleen.
En hyväksy ydinvoimaa, sillä en usko ihmisen täydellisyyteen. Tuskin kukaan muukaan tosissaan uskoo. Silti lyhytaikaisia voittoja tavoitellessamme ja mukavuutta etsiessämme olemme valmiit ottamaan valtavia riskejä, jotka toteutuessaan voivat viedä pohjan kaikelta siltä työltä mitä me tai meidän vanhempamme olemme tehneet.
Koska ydinsäteily kykenee muuttamaan geneettistä koodiamme, ja säilymään tuhansia ja taas tuhansia vuosia maaperässämme, voimme pahimmillaan sammuttaa oman sukumme ja pilata oman maamme. Tämän pelottavankin ajatuksen äärelle olisi hyvä pysähtyä pohtimaan sitä mihin voimme olla menossa. Tuo ajatus on tänä päivänä totisinta totta monelle ydinonnettomuusalueen ihmiselle. He eivät voi enää valita sillä heidän tulevaisuutensa on jo menetetty. Me sen sijaan voimme. Vastuu on siis meidän.
Ydinvoimasta luopumisen tulee olla globaali tavoitteemme. Vaihtoehtoiset ratkaisut eivät ole yksioikoisia eivätkä yksinkertaisia. Ei pelkästään ydinvoimaan liittyen, vaan muutenkin, maapallon väkiluvun jatkuvasti kasvaessa, meidän olisi hyvä viimeistään nyt pysähtyä miettimään voisiko vähemmän olla sittenkin enemmän? Onko jatkuvaan kasvuun perustuvat järjestelmämme meidän ja meidän lastemme onnen ja tulevaisuuden tae? Vai voisivatko muut arvot kuten inhimillisyys, yhteisöllisyys, ystävällisyys ja vastuu toinen toisistamme, antaa meille paremman elämän ja tyydytyksen kuin jatkuva kuluttaminen ja kanssaihmisistämme sen vuoksi erkaantuminen? Maapallon kantokyky nykyisenkaltaisten kulutusyhteiskuntien suhteen on jo hyvän aikaa sitten tullut vastaan.
Kulutuksen hillitsemisen ja ajattelutavan muutoksen lisäksi tarvitaan teknologista murrosta niin energian tuotannossa kuin sen säästämisessäkin. Tarvitaan uusia innovaatioita ja monipuolisia energiantuotantomuotoja niin pienissä kuin suuremmissakin yksiköissä. Hajautettu energiantuotanto ja paikallisten uusiutuvien raaka-aineiden hyödyntäminen tarjoavat työtä ja hyvinvointia monin verroin ydinvoimaloihin verrattuna. Tämän toivoisin päättäjiemme niin meillä kuin maailmallakin todella näkevän ja sisäistävän, kuin myöskin sen, että parasta mitä voimme lapsillemme antaa on tulevaisuus.
Kirjoitus on pidetty puheena Raahen Härkätorilla 23.4.2016 Tsernobylin uhrien vuoksi pidetyssä mielenosoituksessa.