Viime päivinä huoli suomalaistenalati heikkenevästä syntyvyydestä on virinnyt jopa siinä määrin, että teemasta on luvassa tulevan viikon maanantai-iltana A2-keskusteluilta. Ennen kyseistä lähetystä esitän joitain omia hypoteesejäni, joiden uskon vaikuttavan siihen, kuinka esimerkiksi suomalaisten keskimääräinen perhekoko on laskenut viiden vuoden takaisesta 1,87:stä nykyiseen 1,65:een, eikä ole mitään syytä olettaa, että tämä epäsuhta tulisi ihan hetkeen taittumaan, mikäli olen yhtään totuuden jäljillä.
Dosenttiparivaljakko Juhani Pekkolan ja Olli Lehtosen tutkimuksen mukaan suomalaiset parit haluaisivat keskiarvona laskettuna 2,44 lasta, mutta se määrä, jolla populaatiomme tulevaisuus saataisiin turvattua, voi olla jotain täysin muuta – mitä luultavimmin tuota enemmän. Tämäkin saattaisi käydä ilmi alkuperäisestä tutkimuksesta, mutten katso sen olevan tämän kirjoituksen kannalta olennaista.
Kehityssuunta juontaa juurensa hyvin pitkälti niihin aikoihin, kun Suomessa alettiin siirtyä teollisesta yhteiskunnasta sen jälkiteolliseen vaiheeseen ja teknologian kehityksen alkumetreille:
- "– Vuodesta 1969 asti Suomessa on syntynyt huoltosuhteeseen nähden liian vähän lapsia, Pekkola sanoo."
Yksi keskeinen syy siihen, että lasten hankintaa lykätään tai lapset jätetään lopulta kokonaan hankkimatta on jo teini-iästä alkava valmistautuminen nykyisen tuloskeskeisen ja kilpailuhenkisen työelämän asettamiin vaatimuksiin. Viimeistään korkeakouluiän koettaessa nuoret pyrkivät varmistamaan oman markkina-arvonsa tulevaisuuden työmarkkinoilla, jotteivat kääntäen jäisi muista verrokeista jälkeen tai jopa täysin tyhjän päälle.
Lieveilmiönä on ylikouluttautuminen, joka ei tarjoa oikean osaamistason työvoimaa aloille, joilla vallitsee työvoimapula, mutta liikaa tarjokkaita aloille, joilta koulutusta vastaavaa työpaikkaa on hankala saada. Yksilökeskeisen hegemonian johdosta suurin osa nuorista haluaa kouluttautua niin korkealle kuin suinkin mahdollista sen sijaan, että tähtäisi "pelkästään" ammatilliseen koulutukseen.
Taustalta tosin löytyy sellainenkin kiusallinen tosiasia, että vuosittain jopa tuhansia nuoria jää vaille toisen asteen koulutuspaikkaa joko kompetenssin riittämättömyyden tai paikallisten koululaitosten oppilaspaikkamäärien pienuuden johdosta. Tai edelliseen olennaisesti kytkeytyen siksi, että ammattioppilaitoksia ja lukioita on alettu sulkea viime vuosina kiihtyvällä tahdilla.
Dosentti Juhani Pekkola:
- "– Tässä asiassa hallinto ja poliitikot liikkuvat katteettomalla mukavuusalueella. Hallituksen toimet syntyvyyden nostamiseksi ovat riittämättömiä. Yhteiskunnallista keskustelua tarvitaan pikaisesti!"
Päättäjiä on turha syyllistää asiasta siten kuin tässäkin palloa heidän suuntaansa heitetään. Päättäjätkin ovat vain ihmisiä, jotka ovat hekin osaltaan rakennemuutosten uhreja ja joutuvat toteuttamaan politiikkaa, joka palvelee nykyisiä eikä vuosikymmenten takaisia arvoja, joiden mukaan syntyvyyteen vaikuttaminen oli uskoakseni nykyistä helpompaa poliittisin ja/tai hallinnollisin toimenpitein.
Toinen olennainen syy on se, että vuosikymmenten takaisesta perhekeskeisestä elämäntyylistä individualistisempaan suuntaan siirryttyämme naisten on ollut helpompaa ja ennen kaikkea hyväksyttävämpää hankkia haluamansa koulutus ja luoda uraa kotiäidiksi jäämisen sijaan. Agraaripainotteisessa yhteiskunnassa tämä ei toki ollut mahdollistakaan, joten murros on sinänsä luonnollista jatkumoa yhteiskuntarakenteiden muuttuessa. Agraari- ja muina menneinä aikoina kotiäitiys oli mieluummin sääntö kuin poikkeus.
Kehityssuunnalla on toki enemmän kuin positiivinen puolensa sukupuolten väliseen tasa-arvoon liittyen, jota ei tule unohtaa. Asiasta keskustelivat YLE Puheella eilen 7.9. vihreiden eduskuntaryhmän puheenjohtaja Outi Alanko-Kahiluoto sekä keskustan eduskuntaryhmän varapuheenjohtaja Elsi Katainen. Heidän keskeisin näkemyseronsa oli Kataisen mukaan se, keskustelukumppanin mielestä huomion keskiössä on nainen, eikä lapsi ja tämän hyvinvointi.
Keskustelussa Alanko-Kahiluodon suunnalta pyyhkeitä sai suomalainen kotihoidontukijärjestelmä, joka eroaa naapurimaa-Ruotsin käytännöistä siten, että ruotsalaisnaisten työllisyys on meitä korkeampaa. Näin ainakin itse asian ymmärsin. (Viittaisin käytyyn keskusteluun enemmän kuin mielelläni lisääkin ja tarkemmin, mutten muista sen kulkua kokonaisuudessaan, eikä Areenassa näemmä ole siitä tallennetta.)
Kolmas ja aiemmin esitetyistä vähempimerkityksellinen syy on elinkustannusten kasvu siten, ettei pieni- tai keskituloisilla välttämättä ole taloudellisia edellytyksiä hankkia enempää kuin yksi tai korkeintaan kaksi lasta, vaikka periaatteessa useampaa halajaisikin. Mainitsin jo aiemminkin tutkijoiden Pekkolan ja Lehtosen selvityksen, jonka mukaan suomalaiset periaatteessa haluaisivat enemmän lapsia. MTV:n viime vuoden heinäkuinen artikkeli esittää myös syyksi paitsi asumisen kallistumista, myös taloudellista taantumaa.
Kyseisessä artikkelissa mainitaan myös se, jolta minusta on intuitiivisesti tuntunut, mutta jolle on olemassa jotain tutkimustieteellistä pohjaa tuekseen:
- "Äideiksi tullaan yhä vanhempina, jolloin myös kokonaislapsiluku jää pienemmäksi. Suurperheet ovat yhä harvinaisempia.
- Viime vuonna esikoisen synnyttäneet olivat keskimäärin 28,6 vuoden ikäisiä. Neljän viime vuoden aikana kaikkien synnyttäneiden keski-ikä on noussut 30,5 vuoteen."
Jos joku tässä kohden asiaan huomiota kiinnittää, on äitiys katsoakseni relevantimpaa kuin isyys, koska naisen hedelmällisyys on rajattu tiettyihin ikävuosiin toisin kuin miesten. Mikäli tätä pitää epätasa-arvoisena, on asiaan tarttuminen puhtaasti luonnonlakeja vastaan taistelua.
Tätä nykyään – ehkäpä niin ikään kovien ja materialististen arvojen vallitessa – lapsia ei haluta hankkia puutteelliseen kasvuympäristöön vaan vasta sitten, kun tietyt taloudelliset edellytykset katsotaan riittäviksi. Ensimmäisenä tulee huolehtia perustoimeentulosta, seuraavaksi säällisen kokoisesta asunnosta, kolmanneksi ehkä jostain muusta, mutta jossain vaiheessa myös siitä, pystyykö tukemaan (rahallisesti) jälkikasvunsa harrastuksia ja koulunkäyntiä.
Maahanmuutostakin on lähes pakko mainita tästä aihepiiristä puhuttaessa. Se on nykyisellään jo syntyessään kuollut keino parantaa huoltosuhdevääristymää (huoltavien, ts. työssäkävijöiden veronmaksajien suhde huollettaviin, ts. työssä käymättömiin [lapset, työttömät, vammaiset, eläkeläiset]), koska Suomeen päätyvässä siirtolaismassassa on ensi kädessä merkittävästi enemmän huollettavien kuin huoltajien joukkoon päätyviä tulijoita. Humanitaarinen maahanmuutto oikein perusteltuna on velvoite, muttei huoltosuhdevääristymän korjaamisen instrumentti.
Painotan sitä, että tarkoitan taloudellista enkä demografista huoltosuhdetta. Demografinen huoltosuhde, johon uskon kaikenlaiseen maahanmuuttoon myönteisesti suhtautuvien tukeutuvan, tarkoittaa työikäisten suhdetta ei-työikäisiin, ts. lapsiin ja eläkeläisiin, joka sisältää sen virhepäätelmän, jonka mukaan jokainen ikänsä puolesta työelämään soveltuva olisi tilanteestaan huolimatta huoltosuhdetta kohentava yksilö. Näinhän ei missään nimessä ole.
Vaan onko minulla sitten mielessäni tilanteen korjaamiseksi mitään keinoja, joita pitäisin itse toimivina ja suositeltavina? Ei ole. Jonkin sortin lisääntymispalkkio, jota näkee aina silloin tällöin esitettävän, vaikuttaa kehnolta ja keinotekoiselta ratkaisulta. Tämän asian osalta peli on totaalisesti menetetty ja valtiontalouden sekä ennen kaikkea sosiaali- ja terveyssektorin osalta on entistä kylmempää kyytiä luvassa.