Elisa Aaltolan ja Sami Kedon toimittama Eläimet yhteiskunnassa (2015) on Suomen eturivin ajattelijoiden, tieteentekijöiden ja taiteilijoiden kirja siitä, mitä on olla eläin, mitä ihmisen ja eläimen suhde voi parhaimmillaan olla ja millainen on eläimen moraalinen, kulttuurinen ja yhteiskunnallinen asema. Kirja tarkastelee eläimen suhdetta useaan yhteiskunnan alueeseen: mediaan, taiteeseen, uskontoon, tieteeseen ja filosofiaan. Kirja alkaa ja loppuu runolla: Johdannon aluksi siteerataan Eeva Kilven runo ”Jokainen eläin on subjekti”, ja teos päättyy Jenni Haukion runoon ”Suojele, älä tuhoa”. Molemmat runot sanovat jo otsikoillaan sen mistä kirjassa on pohjimmiltaan kyse: eläinten oikeuksista ja ihmisen moraalisesta velvollisuudesta suojella luontoa.
Antti Nylén kysyy esseessään ”Vyöhyke – suomalaisen eläinoikeuskeskustelun vaiheita” riittävätkö raha eli ahneus ja tottumus eli laiskuus oikeuttamaan lajisorron nykyisessä laajuudessaan ja järjestelmällisyydessään. Nylénin mukaan turkistarhaus, kuten koko yhteiskunta, on menettänyt viattomuutensa suhteessaan muihin lajeihin; eläinkysymys on peruuttamattomasti politisoitunut, ja juuri se on suoran toiminnan suuri voitto. Nylénin mukaan eläinteollisuudesta kärsivät olennot eivät kuulu luontoon vaan yhteiskuntaan: ”Ne ovat suomalaisia. Ne ovat meidän lähimmäisiämme. Ja jos pidämme solidaarisuutta tärkeänä, on tärkeää tietää niistä – ei vaan heistä– jotakin, tuntea heidän ’tilanteensa’”. Kautta linjan kirjassa viitataan eläimiin pronominilla 'he'. Se tosin tuntuu vähän kikkailulta, kun yhtä hyvin tai jopa paremmin voisi viitata myös ihmisiin pronominilla 'ne' niin kuin puhekielessä jo tehdäänkin.
Turkistarhauksen lisäksi Nylénin hampaissa on erityisesti lihantuotanto, jota hän vakaumuksellisena vegaanina luonnollisesti (sic!) vastustaa. Hänen esseessään yhteiskuntaa tarkastellaan ennen kaikkea siitä näkökulmasta, miten media käsittelee eläinten oikeuksia ja miten esimerkiksi eläinaktivisteista kirjoitetaan. Hänen päähuomionsa on, että sinänsä irrationaaliset turkistarhauksen ja lihansyönnin puolustuspuheet oikeutetaan leimaamalla ne miehekkäiksi, kun taas eläinaktivisteja tytötellään. Ajattelussaan hän tulee lähelle ekofeministejä, jotka ovat kiinnittäneet huomiota siihen, että naisen ruumiista ja luonnosta kirjoitetaan mediassa samalla tavalla. Se mikä edustaa naista ja luontoa, on mediassa tunteilua, kun taas se mikä edustaa miestä ja yhteiskuntaa, on miehekästä ja järkevää.
Nylénillä on vahva usko hyvän voittoon: ”kohta koko yhteiskunta alkaa vastustaa lihansyöntiä, niin kuin se 1990-luvulla alkoi häkellyttävän ripein ottein rajoittaa tupakoimista”. Usko ei ole suinkaan perusteetonta, sillä myös punainen liha on syöpää aiheuttava turhuustuote, jonka tuotanto on ekologisesti mieletöntä. Toistaiseksi yhteiskunta elää eläinteollisuuden ehdoilla, mutta eläinteollisuus on valheen maailma, eikä valhe koskaan kestä ikuisesti.